Mutta rehellisesti sanottuna olen ollut nyt niin loppu vähän aikaa ettei blogiin yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa.
Monta kertaa uuden tekstin alun olen kirjoittanut, hapuillut kumminkin jo hetken päästä ruksia ja niin taas katosi yhdet ajatukset bittiavaruuteen.
Tahdon sanoa olevani vahva ihminen, ihminen joka jatkaa. Ihminen joka ei katoa, ihminen josta ei tule varjoa muiden ihmisten edessä. Tahdon olla sellainen jonka kyyneleet vuotaisivat edelleen, ihminen johon ei siltikään enää koskisi. En tahdo olla kivusta seonnut, surusta murtunut saati odotuksista riemastunut.
Olen kyllästynyt lupauksiin, nehän ovat ihmisen luoma harhakuva toiselle. Odottavaa tilaa lisäävä. Miksi sitten sana lupaan saattaa unohtua, kadota. Ne rikotaan, lupaukset rikotaan. Ei aina. Mutta osa niistä. Tämän takia minun mielikuvani lupauksesta on hukkunut, murtunut. Tahdon että se todistetaan. Todistetaan ihmisen hyväntahtoisuus.. Todistetaan, että lupauksella on edelleen painoarvoa.. Ettei se ole sana vain muiden joukossa.
Mut mä tuun nousemaan tästä kaikesta, kaiken tän vaikeuden keskeltä. Se ei oo helppoa, se on hiton vaikeeta.
Mutta mä nousen, nousen niinkuin aina ennenkin.
Koska mulla on niin hyviä ystäviä, niitä jotka mut nostaa aina uudestaa. Niistä mä oon hiton tyytyväinen.
Mä oon hiton ylpeä siitä mitä mä oon, vaikka välil oisinkin maassa.
 |
| Vanha kuva, mutta sitä kautta muistuu monta hyvää aikaa. |
<3
VastaaPoista