Rakas blogi, teen aina salakavalan paluun. Juuri kun olet ajatellut jo minun lähteneen.
Se tuntuu hassulta. Unohdan nykyään sinut. Unohdan läsnäolosi vaikka olit elänyt minun kanssa vaikeat vuodet.
Tänään istun sateen alla kämppäni parvekkeella. Pisarat pieksee lasia ja spotifysta kuuluu päivän kuumimmat hitit. Samat kappaleet, joita olen kuunnellut jo ikuisuuden verran.
Tänään on ollut hyvä päivä. Seesteinen.
Olen pari päivää pohtinut pari päivää ystäväni sanoja:
"Vaikuttaa siltä, että sulla on kerrankin kaikki hyvin"
Niin minulla on.
Olen ihminen, joka tekee pienistä asioista suuria ongelmia. Mutta todellisuus on muuta.
En koe pahaa oloa, en koe yksinäisyyttä. En koe surua suuremmalti enää elämässäni.
En tiedä kuka blogiani enää lukee, mutta on kiva kuulla teistä, jos edelleen hengitätte tunteita ja niiden vuolasta virtaa sanoina.
Rakkaat lukijani. Olkaa voimavara jatkaa.
Sillä tänään minulla on ollut hyvä olla. Minulla ei ole pahaa sanottavaa elämästä.
Minun oli pakko muuttaa blogini ulkoasu sen kunniaksi.
Mieleni ei ole enää harmaa usvapilvi. Sakea seinä.
Se on tyhjän valkea. Ehkä vähän mustavalkoinen.
Mutta siihen tapettiin on helpompi alkaa laittamaan väripilkkuja.
10/18/2018
8/22/2018
Pitkästä aikaa on haikea olo.
Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.
Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.
Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.
Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.
Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.
Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.
Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.
Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.
Pakko hengittää pahaa oloa pois.
Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.
Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.
Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.
Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.
Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.
Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.
Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.
Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.
Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.
Pakko hengittää pahaa oloa pois.
Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.
2/14/2018
Rakas blogi
On todella pitkä aika kun viimeksi olen kirjoittanut, edes pohtinut kirjoittavani. On aika puhua:
Rakas blogi, eikö niin kuulu päiväkirjan omaisesti teksti aloittaa, olet palvellut minua hyvin tähän asti.
Mun matka on ollut tänä vuonna kivinen, voimavaroja vievä.
Työ on vienyt mua enemmän ja enemmän arjesta pois.
Silti arkeen on astunut ihmisiä, ihminen.
Rakas blogi, mä en ole täydellinen. Sinä jos joku sen tiedät.
Mä yritän olla jotain parempaa, tuntuu kuitenkin että ryven enemmän ja enemmän jossain suossa.
Mä olen monesti tehnyt virheen. Mä toivon, että hän tajuaa myös sen. Hän olisi suopea.
Tää taival on kahdelle ei yhdelle.
Rakas blogi, jotenkin alkaa tuntua et mun pää on niin tyhjä sanoista. Että tää kirjoittaminenkin ahdistaa.
Rakas blogi, lopetan kirjoittamisen tähän. Lupaan olla parempi ihminen. Lupaan olla sulle myös uskollisempi.
Rakas blogi, eikö niin kuulu päiväkirjan omaisesti teksti aloittaa, olet palvellut minua hyvin tähän asti.
Mun matka on ollut tänä vuonna kivinen, voimavaroja vievä.
Työ on vienyt mua enemmän ja enemmän arjesta pois.
Silti arkeen on astunut ihmisiä, ihminen.
Rakas blogi, mä en ole täydellinen. Sinä jos joku sen tiedät.
Mä yritän olla jotain parempaa, tuntuu kuitenkin että ryven enemmän ja enemmän jossain suossa.
Mä olen monesti tehnyt virheen. Mä toivon, että hän tajuaa myös sen. Hän olisi suopea.
Tää taival on kahdelle ei yhdelle.
Rakas blogi, jotenkin alkaa tuntua et mun pää on niin tyhjä sanoista. Että tää kirjoittaminenkin ahdistaa.
Rakas blogi, lopetan kirjoittamisen tähän. Lupaan olla parempi ihminen. Lupaan olla sulle myös uskollisempi.
11/23/2017
Oon kadottanut sanojen merkityksen,
aika on vienyt niin paljon mua.
On kaikkea, tunnerataa, ylösalasylösalasylös.
Välillä mä oon niin yksinäinen,
se kaista ei ole molemminpuolinen.
Se estää u-käännöksen ja samansuuntaisen liikenteen.
Ollaa tasoristeyksessä.
Mä oon stop-kyltin kohdalla.
Ymmärtäähän sen?
_____
Mä oon ollut töissä töissä töissä,
mun ajatukset ei käy paljoa muualla.
Mä tarviin tukea, läheisyyttä ja kosketusta,
uskallusta sanoille.
Antaa merkitystä sille pohjalle,
että jokin toisissa ihmisissä on hyvää.
Tahdon tasavertaisuuden,
tahdon samanvertaisuuden.
En odota muutoksen tapahtuvan hetkessä,
mutta odotan muutosta.
Mä tarvin aikaa sopeutua,
koska mua syö tää maailma.
Mul on ikävä helppoutta.
Mul on ikävä mua.
Mul on ikävä meitä.
Mul on ikävä rauhaa.
Mä kaipaan rakkautta.
Ymmärräthän?
aika on vienyt niin paljon mua.
On kaikkea, tunnerataa, ylösalasylösalasylös.
Välillä mä oon niin yksinäinen,
se kaista ei ole molemminpuolinen.
Se estää u-käännöksen ja samansuuntaisen liikenteen.
Ollaa tasoristeyksessä.
Mä oon stop-kyltin kohdalla.
Ymmärtäähän sen?
_____
Mä oon ollut töissä töissä töissä,
mun ajatukset ei käy paljoa muualla.
Mä tarviin tukea, läheisyyttä ja kosketusta,
uskallusta sanoille.
Antaa merkitystä sille pohjalle,
että jokin toisissa ihmisissä on hyvää.
Tahdon tasavertaisuuden,
tahdon samanvertaisuuden.
En odota muutoksen tapahtuvan hetkessä,
mutta odotan muutosta.
Mä tarvin aikaa sopeutua,
koska mua syö tää maailma.
Mul on ikävä helppoutta.
Mul on ikävä mua.
Mul on ikävä meitä.
Mul on ikävä rauhaa.
Mä kaipaan rakkautta.
Ymmärräthän?
6/12/2017
Polunraivaaja
Eilen yöllä sen tajusin, tajusin kuka on suurin vihollinen minun ja kumppanuuden välillä.
Suurin vihollinen olen ollut minä.
Ei ehkä joka kerta, mutta osakseen. Luin viestiketjuja, kunnes vihdoin se iski minuun. Täys kusipää. Mua alko hävettää, paha olo valtas mun mielen. Mun teki mieli vaa soittaa ihmisille ja pyytää sydämeni pohjasta anteeksi millanen mä oon ollut.
Mä en käsitä miten tunteettomaksi mä osaan heittäytyä, kuinka kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kivinaamaksi. Se todellisuus sattui. Se kaduttaa. Se on mun suurin virhe.
Mutta niinkuin joku joskus sanoi, ei kukaan kasva yhdessä yössä aikuiseksi. Se vaatii monta risteystä, monta käännekohtaa. Siinä tehdään valintoja, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet oikeilta. Ei ole heikkous myöntää olevansa heikompi, sillä vihdoin oon tajunnut et moni muu on ollut se vahvempi osapuoli. Nyt mun on pikkuhiljaa alettava kattomaan peiliin ja todettava, että mä oon se paha. Mä oon se paha, mikä velloo sitä suhdetta.
Jos saisin päättää, tekisin monta käännekohtaa uusiksi, raivaisin uusia polkuja. Kattosin ekana peiliin ja opettelisin tajuamaan et hei minä, tajuuksä et täs sun ees seisoo ihminen joka on valmis taistelemaan sun puolesta, sun ja hänen yhteisestä taipaleesta. Eikä olla niin et hei minä, tajuaksä et sä et osaa olla tässä, pakene vielä ku voit!
Ihminen tekee virheitä. Ihmine kasvaa. Mutta tuleeko jossain kohta virhelistasta niin pitkä, ettei sitä enää korjatakaan? Silloin ei auta korjauslakka musteen päällä. Jääks mä sillon yksin?
Arvon lukijani, jos sinulla on joku jota rakastat. Raivaa polku hänen kanssaan.
Suurin vihollinen olen ollut minä.
Ei ehkä joka kerta, mutta osakseen. Luin viestiketjuja, kunnes vihdoin se iski minuun. Täys kusipää. Mua alko hävettää, paha olo valtas mun mielen. Mun teki mieli vaa soittaa ihmisille ja pyytää sydämeni pohjasta anteeksi millanen mä oon ollut.
Mä en käsitä miten tunteettomaksi mä osaan heittäytyä, kuinka kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kivinaamaksi. Se todellisuus sattui. Se kaduttaa. Se on mun suurin virhe.
Mutta niinkuin joku joskus sanoi, ei kukaan kasva yhdessä yössä aikuiseksi. Se vaatii monta risteystä, monta käännekohtaa. Siinä tehdään valintoja, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet oikeilta. Ei ole heikkous myöntää olevansa heikompi, sillä vihdoin oon tajunnut et moni muu on ollut se vahvempi osapuoli. Nyt mun on pikkuhiljaa alettava kattomaan peiliin ja todettava, että mä oon se paha. Mä oon se paha, mikä velloo sitä suhdetta.
Jos saisin päättää, tekisin monta käännekohtaa uusiksi, raivaisin uusia polkuja. Kattosin ekana peiliin ja opettelisin tajuamaan et hei minä, tajuuksä et täs sun ees seisoo ihminen joka on valmis taistelemaan sun puolesta, sun ja hänen yhteisestä taipaleesta. Eikä olla niin et hei minä, tajuaksä et sä et osaa olla tässä, pakene vielä ku voit!
Ihminen tekee virheitä. Ihmine kasvaa. Mutta tuleeko jossain kohta virhelistasta niin pitkä, ettei sitä enää korjatakaan? Silloin ei auta korjauslakka musteen päällä. Jääks mä sillon yksin?
Arvon lukijani, jos sinulla on joku jota rakastat. Raivaa polku hänen kanssaan.
4/27/2017
Takapakkia
Kun seisot katkoviivalla, huomaat et oot saavuttanu itessäs jotain todella hienoa.
Se kuori minkä sisään oot käpertynyt on auennut vähän. Se et sä opit kattomaan ihmisiä ja puhumaan niille sun tunteista. Sä et niele sanoja, vaadit kohdata toisen äänen. Et lopeta tunteitas viestiin. Et elä pelossa.
Tää vuosi piti olla rakkauden vuosi. Alkuvuosi on näyttänyt kompastuskiveltä. Mahtavia ihmisiä, silti mahdottomia tunteita. Taipaleita jotka ovat alkaneet, mutta loppuneet myöskin nopeammin kuin minä oppisin sanomaan aakkoset takaperin.
Rehellisesti minun uskoni kahden ihmisen väliseen yhteyteen on mennyt. Ne tuntuu avaavan epäuskon haavoja. Ne tuntuu repivän niistä kohti mistä juuri luulee parantuneen.
Eilen yöllä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Se oli pelastus. Minä uskon siihen että se kantaa. Ystävyys. Onneksi rakkautta on monenlaista, kumppanuutta, intohimoista, ystävällistä. Tällä hetkellä se kumppanillinen ystävyyssuhde on tärkeä.
Nyt vain kaipaisin haleja ja pusuja, sellaisia ystävyyspusuja, aitoja halauksia. Paijausta. Sit mä voisin taas päättää et ehkä mä vielä annan uskoni rakkaudelle.
Koska tää vuosi on vasta edennyt 1/4 verran, eikä pettymyksiä vielä oo saatu tarpeeksi. Onneksi kokemukset opettaa ja ihmiset kasvattaa.
Se kuori minkä sisään oot käpertynyt on auennut vähän. Se et sä opit kattomaan ihmisiä ja puhumaan niille sun tunteista. Sä et niele sanoja, vaadit kohdata toisen äänen. Et lopeta tunteitas viestiin. Et elä pelossa.
Tää vuosi piti olla rakkauden vuosi. Alkuvuosi on näyttänyt kompastuskiveltä. Mahtavia ihmisiä, silti mahdottomia tunteita. Taipaleita jotka ovat alkaneet, mutta loppuneet myöskin nopeammin kuin minä oppisin sanomaan aakkoset takaperin.
Rehellisesti minun uskoni kahden ihmisen väliseen yhteyteen on mennyt. Ne tuntuu avaavan epäuskon haavoja. Ne tuntuu repivän niistä kohti mistä juuri luulee parantuneen.
Eilen yöllä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Se oli pelastus. Minä uskon siihen että se kantaa. Ystävyys. Onneksi rakkautta on monenlaista, kumppanuutta, intohimoista, ystävällistä. Tällä hetkellä se kumppanillinen ystävyyssuhde on tärkeä.
Nyt vain kaipaisin haleja ja pusuja, sellaisia ystävyyspusuja, aitoja halauksia. Paijausta. Sit mä voisin taas päättää et ehkä mä vielä annan uskoni rakkaudelle.
Koska tää vuosi on vasta edennyt 1/4 verran, eikä pettymyksiä vielä oo saatu tarpeeksi. Onneksi kokemukset opettaa ja ihmiset kasvattaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)