Päätin kiertää yksioikoisen ja ehtyneen ajatusmaailman ja alkaa rääpiä aivojeni rippeistä tähän jotain pitkälle vietyä ja pohdinnalllisempaakin asiaa.
Pohdinnan aiheena olkoon: Minä muiden joukossa
Olen aina ollut laumaeläin, samalla sutena ihmisten joukossa. Yksin yhdessä. Taustatuki on ollut mulle koko mun elämäni ajan ollut todella tärkeää. Mä oon tukeutunut monesti kun en vaa enää pysty mihinkään. Mä monesti lähden kavereiden kaikkien kanssa menemään ympäri ämpäri ja punkkaan millon kenenkin luona koska mä pidän ihmisistä.
Samalla mun susi on ottanut roolin elämästäni. Yksinäisyys on ehkä superein juttu maailmassa. Se kun ei tarvi puhua kenellekään. Saa olla yksin. Saa olla puhumatta. Saa olla just sellanen kun on. Tykkään olla yksin ja kuunnella musiikkia.
Ajatuskin kulkee. Blogiin kirjoittamisesta ei tulisi mitään jos mä oisin ihmisten ympäröimänä. Ajatus lakkaa, keskittyminen herpaantuu ja kiinnostus loppuu. Ehkä juuri luovuus syntyy silloin kun kukaan ei katso ja saa toteuttaa itseään juuri niinkuin itse tahtoo.
Mä oon aina painottanut kaikille heidän tärkeyttään mun elämässä, mutta samalla olen huomannut etten aina pysty osoittamaan sitä heille. Mun käyttäytyminen läheisiä kohtaan on rakastava, mutta luotaantyöntävä. Mä en kysy ihmisiltä et nähdäänkö, en kysy et mitä kuuluu. Tähänkin järkisyisen perustelun myötä valaisen tilannetta.
Mä oon joskus kysynyt paljonkin, mutta vaikka en voi piiloutua mies-sukupuoligenren alle niin heitän korttina sen pöytään. Mulle on ok vaik ei olla pitkään aikaa yhteyksis ja jutella päivittäin kaikenmaailman juttuja läpi. Miesten kesken ystävyys on monesti jotenkin yksinkertaisempaa kuin naisilla. Miehet eivät vaadi toisiltaan mitään suurempaa. Käydää heittelee pari kertaa korista, pelataa sotapelei, morotellaa ku kävellää ohi. Se riittää ja ystävyys pitää. Naiset vaativat välillä ystävyydessä paljon enemmän.
Toinen syy on ehkä se oma yritys ja vastakaiku siihen. Joskus näin niin kauheasti vaivaa ystävyssuhteisiin jotka kaatuilivat. Torjuntaa ja kaikkea on aiheuttanut muhun sellaisen lievän välinpitämättömyydentunteen alitajuntaan. "Ehkä se ottaa yhteyt sit ku se tahtoo nähdä." Ei kyllä siis minä puhun heille jotka puhuvat mulle mutta olen kyllästynyt puhumaan ihmisille joita ei kuitenkaan kiinnosta kuin esittää välittävänsä. Samalla itse tiedostaen et "moi,mitenmeneehyvinmitäoottehny"-keskustelun jälkeen ei puhuta taas pariin viikkoon.
Ystävyys on niin vaikea tasapainolauta etten oikeen usko et kukaan koskaa oppii ymmärtämään sitä täysin missään maailmankolkassa.
Anteeksi tälläisestä tekstioksennuksesta, mutta toivon et jos joku tän lukee niin sais jotain irtikin.
