Ennen koti ja vanhemmat elivät silleen ettei niitä pakosti viikkoon reissatessa miettinyt, nyt tuolla vihreissä palvelukseen astuneena on tuntunut ihanalta istua linja-autoon ja päästä kotiin hetkeksi kasaamaan omaa arkea.
On totta, että kun armeija alkaa niin ei ole paljoa muuta puhuttavaa. Tosin nytkin on muuta kirjoitettavaa. Harvemmin puhun teille mitä oikeasti elämässäni menee, oon pysynyt suhtkoht aina samalla linjauksella; ajatuksia ja tuntemuksia. Onhan tääkin teksti sitä mut kyl tää mun elämää konkretisoi aika paljo.
Kirjottelen täältä Turusta, eilen alkoi loma ja hyppäsin ensimmäiseen bussiin. Matkustin tänne viettämään viikonloppuvapaatani. Tuntuu ihanalta vain olla, kuunnella musiikkia, istua(ja istua lämpöisessä kun koko viikko oltu pakkasessa) ja vain nauttia. Ei ole kiire, ei kiire niin mihkään.
Tää viikko on ollu jotenkin niin hektistä, ollaa syöty vaan ulkona pakkasessa, yövytty -20 asteessa teltassa. Ryömitty lumihangessa ymsyms. Siksi onkin ihana päästä viikonlopuksi rauhoittumaan ja olemaan.
Mihin tämä teksti pyrkii sitten. Pyrin muistuttamaan arvostuksesta. Arvosta aikaa, arvosta niitä hetkiä niiden lähellä, jotka siinä ovat. Älä ikinä pidä mitään hetkeä vain ohimenevänä ajatuksena. Silloin kun päästää menemään ja antaa toisen vain kadota horisonttiin niin tajuaa kuinka paljon päästää menemään. Tajuaa kuinka paljon välittää, kuinka paljon kaipaa. Kuinka riippuvainen toisesta on.
Nyt ei tarvi kaivata hetkeen mitään. On ihan hyvä olla. Tottakai en oo viel puoliksikaan niin ehjä kun pitäs olla, mutta en sano et kaikki ois ihan huonostikaan. Armeija verottaa, mutta se on vaa loppujen lopuksi pieni hetki elämästä. Sen jälkeen oma elämä palaa täysivaltaisesti raiteilleen. Voi keskittyä vihdoin siihen kaikkeen mikä vuodeksi on jäänyt. Ja fakta on se, että ne joita kiinnostaa ovat tulleet jäädäkseen.
Arvostus on kuin auringonnousu, sitä kaipaa joka kerta kun tulee pimeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti