Keep me in your arms

Kun sä heijastat kuvajaises minulle,
minuun syttyy loppumaton ilo.

Minä olen onnellinen,
minä iloitsen.

Ennen en osannut arvostaa niitä pieniä asioita,
niitä katseita ja kasvoja.

Nyt olen iloinen monesta asiasta, monista ihmisistä, niin paljosta.

En tiedä miten voisin olla yhtä kiitollinen, kuin mitä nyt olen.
Olen saanut lähelleni ihmisiä, välittämistä, rakkautta, ystävyyttä, arvostusta ja kunnioitusta.

Olen saanut ympärilleni tukiverkoston,
haavin johon uskallan pudota. Nukahtaa ja olla suojassa

samalla olen niin hiton epävarma,
siitä et mitä mä oon.

 On niin yksinäinen olo vaikka mulla on avaimet niin onnelliseen elämään.
Kukaan ei koskaan opettanut miten tää lukko avataan.

Mä heitän sekaan ihmettelyn ja ihmetyksen,
hämmentyneisyyden ja kummastuksen.

Mä oon välil niin sekaisin etten tiedä mitä tekisin.

Vuodenaikojen mukana kaikkea hyvää

Elämä on pysäyttävää. Elämä on iloa.
Elämä on vihaa. Elämä on surua.

Tänään kumminkaan en puhu siitä kuinka joku asia ärsyttäisi minua. Puhun kasvamisesta.
Oon huomannut kasvaneeni paljon. Sekä ulkoisesti et sisältä.

Omalla tavalla aikuisuus maistuu suussa hyvältä. Sanana, ajatuksena.
En puhu etteikö pikkupojan elkeet elele taustalla, mutta samalla kypsyys on osannut ottaa vallan myös minussa. Se ei edes haittaa.

Niinkuin syksy tuo pimeyttä, tulee kevään mukana valoa. Se tuo mukana ihmiset uudelleen.
Minä olen nähnyt ja tulen aina näkemään. Kuinka kevät tuo ihmiset vanhempana ja iloisena taas esille kuoristaan.
Keväinen aurinko hohkaa ihmisten kasvoilla, silloin olen iloinen. Olen iloinen siitä ilosta mikä valtaa ihmiset.

Katse tulevaan,
suunta eteenpäin.

Ei tule pysähtyä ja jäädä. Tulee ajatella, että kinosten alta paljastuvat voikukat.
Ajatella, kuinka keltainen väri saa hymyilemään. Kuinka voi kulkea tennarit jalassa pitkin asfalttia.
Potkia hiekkaa ja pikkukiviä pitkin tienpiennarta, valvoa yömyöhään lämpöisessä.

Suunnata katseen kaukaisuuteen.

Ai että. Minä niin rakastan kevättä. Se viestii taas uudesta päivästä. Uudesta elämästä.

Tuntuu kuin alkaisi elämään taas!

Vaikka katseeni on siirtynyt osittain kokonaan armeijaan niin samalla se ei ole lopettanut minua.
Minun elämääni, minun maailmaani.

Sillä pian minä elän taas.  Pian mä saan vallata oman elämäni takaisin.

Sillä kevät tulee ja minä kasvan.
Kevät tulee ja ilo kasvaa.

Toivottavasti sinäkin hymyilet, sillä hymy on neljätuhattakertaa surua parempi.

Ps. jos jokin surettaa niin muistakaa, harvemmin sinä istut kuusen alla syömässä monta aamua puuroa putkeen ;) Eli nauti siitä aamukahvistasi pöydän ääressä lämpöisessä.

Puspus!

Nosta kätes, vanno vala, puolusta kaikkea ja auta kaveria

Perjantaina oli vala, vala jossa minä vannoin puolustavani isänmaata nyt ja aina. Kaikin mahdollisin tavoin.

Marssi ihmisten keskellä, katseet, odotukset.

Sanotaan vain lyhyesti, on ollut rankkaa. Pää on ollut koetuksella taas kahden viikon putkeen armeijassa olemisessa. Tuntuu välillä niin vaikealta jatkaa ja nousta. Mut mä oon päättänyt, että tän asian kaa mä en luovuta. Mä en tuu luovuttaa. Mä tuun paiskoo itteni kanssa enemmän töitä kuin koskaan. Mä meinaan samalla olla itseni tukena enemmän kuin koskaan.

Mä oon alkanut kasaa päätäni, yrittänyt oppia ittestäni paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Oon oppinut et asiat ei oo pysyviä, ne muuttuu., Meidän toinen kanikin oli kuollut mun armeijassa ollessa, harmittaa et ei kerennyt näkee enempää ja huolettaa toisen kohtalo et mitenkä se nyt yksinään jaksaa ku olihan noi jo semmonen pariskunta.

Vaikka elämälle on joskus opittava sanomaan hyvästit niin tulee muistaa ettei elämä jää siihen. Se jatkuu jos sen haluaa jatkuvan.

Eniten kumminkin tuntuu, että oma jaksaminen ei aina riitä. Varsinkaan tuolla metsässä aseen kanssa rämpiessä. Silloin tuntuu ettei jaksa, ei jaksa tätä touhua. Samalla mä opin määrittämään, että missä menee mun henkisen kantin rajat. Toivon et ne riittää loppuun asti.

Nyt tuntuu vaa ettei pää jaksais...