Nosta kätes, vanno vala, puolusta kaikkea ja auta kaveria

Perjantaina oli vala, vala jossa minä vannoin puolustavani isänmaata nyt ja aina. Kaikin mahdollisin tavoin.

Marssi ihmisten keskellä, katseet, odotukset.

Sanotaan vain lyhyesti, on ollut rankkaa. Pää on ollut koetuksella taas kahden viikon putkeen armeijassa olemisessa. Tuntuu välillä niin vaikealta jatkaa ja nousta. Mut mä oon päättänyt, että tän asian kaa mä en luovuta. Mä en tuu luovuttaa. Mä tuun paiskoo itteni kanssa enemmän töitä kuin koskaan. Mä meinaan samalla olla itseni tukena enemmän kuin koskaan.

Mä oon alkanut kasaa päätäni, yrittänyt oppia ittestäni paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Oon oppinut et asiat ei oo pysyviä, ne muuttuu., Meidän toinen kanikin oli kuollut mun armeijassa ollessa, harmittaa et ei kerennyt näkee enempää ja huolettaa toisen kohtalo et mitenkä se nyt yksinään jaksaa ku olihan noi jo semmonen pariskunta.

Vaikka elämälle on joskus opittava sanomaan hyvästit niin tulee muistaa ettei elämä jää siihen. Se jatkuu jos sen haluaa jatkuvan.

Eniten kumminkin tuntuu, että oma jaksaminen ei aina riitä. Varsinkaan tuolla metsässä aseen kanssa rämpiessä. Silloin tuntuu ettei jaksa, ei jaksa tätä touhua. Samalla mä opin määrittämään, että missä menee mun henkisen kantin rajat. Toivon et ne riittää loppuun asti.

Nyt tuntuu vaa ettei pää jaksais...