Katse

Kuulin joskus, että katseeseen ei vaadita paljoa. Vain aitoa välittämistä, aitoa luottamusta, aitoutta. Kuulin sen olevan kiinni ihmisestä, että pystyykö hän katsomaan silmiin minua. Samalla kun katseemme kohtasivat, siirsimme ne hetken viipymisen jälkeen pois. Aivan kuin verkkokalvomme polttelisivat toistemme kehoja.

Suljin silmäni, ajattelin ettei katse voisi satuttaa. Seisoin ostoskeskuksessa puhelimeen tuijottaen, tuntien jokaisen nuoren kävelevän ohitseni, arvioiden minun tanssiretkuni päästä varpaisiin. Sotkuisen tukkani, luultavasti miehisen tuoksunkin kantautuen heidän nenäänsä. Jos olisin katsonut jokaista ohikulkijaa silmiin, eivät he ehkä olisi kerenneet arvioimaan minua. Katseet olisi jouduttu kääntämään nopeasti.

Asetan katseen parrasvaloihin. Se on kauneutta. Kauneus ihmisen silmissä, ihmisen silmien värissä. Ihmisessä. Katse ei valehtele. Se on joko välinpitämätöntä tai välittävää. Se viestii hetkessä niin paljon. Katse on aidointa. Silmät ovat aidointa. Silmistä tulevat kyyneleet ovat aidoimpia. Olen kuullut, että jos itkee toisen takia, rakastaa häntä. Ehkä se pitää paikkaansa?

Omat kyyneleeni vuodatin viimeksi joskus jalkakäytävällä. Ystävääni kädestä pitäen. Silloin ei välittänyt katsoa, mutta se oli aitoa. Välitöntä. Se tuli silmistä kyynelinä, silmäthän ovat kuulemma sielun peili. Jopa sinä iltana uskoin siihen. Sen oli pakko olla totta. Silmistä voi nähdä sydämeen. Sinä iltana se oli totta.

Nyt olen avannut silmäni uudestaan, katseeni on täynnä viestejä, hyviä ja pahoja.  Välittäviä ja välinpitämättömiä.

Silti silmissäni, silmieni katseessa, on se aitous mihin minä voin vaan tukeutua.

Katsekontakti, se merkitsee minulle paljon.