Ystävyys, oot huikea keksintö

Huojun musan tahtiin,

tuntuu oudolta hymyillä vaikka välillä temppuileva onkin mieleni.

Oon tajunnut et mun ei tule jämähtää, kärsiä ja kiduttaa itseäni. Oon valmis kohtaamaan elämäni.

Tajusin viime yönä taas enemmän kuin hitsin onnellinen oon siitä kui paljon pitää olla tyytyväinen kun näkee vaivaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Sillä faktahan on se, ettei mikään ystävyys kestä jos sitä ei hoida. 

Se on kuin kukka, kuihtuu jos se unohdetaan liian kauaksi aikaa.

Ystävyys on pala paperia, muovitaskussa. Täynnä tekstiä ja tarinoita. Hyvin säilytettynä sen tarinan pystyy lukemaan koko elämän ajan, vaikka siihen jäisikin pari ryppyä ja taitetta matkan aikana. Sillä se paperi on ja pysyy tallessa, jos sitä ei revitä saati polteta.

Sillä ystävät on tärkeitä, he tekevät minut. He ovat tehneet siitä upean tähän asti. He tekevät mun elämän.

Kuunnelkaa, tää o paras

Mä löydän ilon

 En löydä tarinaan hopea reunusta,

en kirkkain kirjoin valmistettua peittoa.

Löydän onnen siitä mihin se jäikin,

ystävyydestä.

Löydän onnen siihen mihin se alunperin kirjoitettiinkin,

välittävistä ihmisisitä.

Löydän hymyn niistä pienistä välittämisen rippeistä,

niistä uusista hymyistä.

Niistä kivoista ihmisistä,

niiden ihmisten iloisista ilmeistä.

Sun on muutettava itses ennen muita

Painoarvo paluuseen, ympyrä suljetaan.

Hetki johon palaan on todellisuus.

Se sattuu, tekee kipeää, mutta se on aitoa.

Itsensä kasaaminen lähtee juuri siitä, faktoista. Itselleen asettamien illuusioiden ja heijastuksien. 

Harhakuvien poistamisella. 

Tulee myöntää itselleen, ettei aika enää ole pysyvä, mikään ei palaa niinkuin se on ollut.

On aika jatkaa. On aika unohtaa ja mennä.

Tulee olla valmis kiskomaan tennarit ja lähteä uudelle retkelle, retkelle itseensä.

En puhu etteikö taivaltaminen itseen ole joskus ehkä maailman vaikein asia, ehkä maailman ankarin ja vaikein juttu se on välillä. Samalla se opettaa itsestään niin hitsin paljo. Siin tajuaa mitä oma elämä merkitsee itselleen. Tajuaa sen painoarvon niissä ketä siin on ja ketkä siitä ei oo lähtenyt.

Itseensä on kääriydytty niinkuin huivin suojiin,
elämään luodaan verho, kangas.

Joskus ihminen onnistuu jopa huijaamaan itseään siinä verhossa, sen nätissä kuviossa ja kankaan laadussa.
Verhoa on välillä vaikea siirtää todellisen ikkunan edestä, oman itsensä.

On vaikea käsittää kuinka paljon voi menettää muutamassa minuutissa elämässä,
voi olla vaikeaa käsittää kuinka paljon korjaamista sellaiset asiat vievät elämässä.

Kun saa itsensä vihdoin korjattua, on taas kasvanut enemmän.
Voi pikkuhiljaa kaivaa päänsä esiin siitä piilosta, mihin sen jo lapsuuden aikana päätti verhoilla.

Tää jätkä ei oo pelkkä harhakuva

Tuntuu jännältä, että tunnetilat heittelee. Laidasta laitaan, hymystä kyyneliin.

Mutta rehellisesti sanottuna olen ollut nyt niin loppu vähän aikaa ettei blogiin yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa.
Monta kertaa uuden tekstin alun olen kirjoittanut, hapuillut kumminkin jo hetken päästä ruksia ja niin taas katosi yhdet ajatukset bittiavaruuteen.

Tahdon sanoa olevani vahva ihminen, ihminen joka jatkaa. Ihminen joka ei katoa, ihminen josta ei tule varjoa muiden ihmisten edessä. Tahdon olla sellainen jonka kyyneleet vuotaisivat edelleen, ihminen johon ei siltikään enää koskisi. En tahdo olla kivusta seonnut, surusta murtunut saati odotuksista riemastunut.

Olen kyllästynyt lupauksiin, nehän ovat ihmisen luoma harhakuva toiselle. Odottavaa tilaa lisäävä. Miksi sitten sana lupaan saattaa unohtua, kadota. Ne rikotaan, lupaukset rikotaan. Ei aina. Mutta osa niistä. Tämän takia minun mielikuvani lupauksesta on hukkunut, murtunut. Tahdon että se todistetaan. Todistetaan ihmisen hyväntahtoisuus.. Todistetaan, että lupauksella on edelleen painoarvoa.. Ettei se ole sana vain muiden joukossa.

Mut mä tuun nousemaan tästä kaikesta, kaiken tän vaikeuden keskeltä. Se ei oo helppoa, se on hiton vaikeeta.

Mutta mä nousen, nousen niinkuin aina ennenkin.

Koska mulla on niin hyviä ystäviä, niitä jotka mut nostaa aina uudestaa. Niistä mä oon hiton tyytyväinen.

Mä oon hiton ylpeä siitä mitä mä oon, vaikka välil oisinkin maassa.

Vanha kuva, mutta sitä kautta muistuu monta hyvää aikaa. 

oon riekale

Tää biisi kertoo oikeesti mun tunnetilasta kaiken.

Kun sä kuiskaat hyvästi

Sydämeni on hajonnut.
Se ei iloitse.

Siitä on kadonnut rakkaus.

Se tekee niin helvetin kipeää.

Ehkä näin silti oli parasta..
Kumpa ei olisi ollut.

Dialogista monologiin takaisin.

Silti kiitän tästä matkasta..
Harmi vain, että törmättiin risteykseen eri aikaan ja eksyttin.

Usko mua, on se vaikeaa

Herääminen kyyneleet silmissä..

Itsensä kasaaminen päänsäryssä..

Todellisuuden muokkaaminen aivan toisenlaiseksi..

Rajojen rikkominen..

Helvetinmoinen epävarmuus itsestään..

Epävarmuus omista kyvyistään..

Oon palapeli, jonka kasaamiseen tarvitaan aina joku fiksumpi

Katselen niin pitkään kalenteria, katselen kuun loppua.

Voin sanoa, että mieleni on vallannut lievä ahdistus. 

Ahdistus, siitä jatkuuko työ enää ensi kuun puolelle, vai jäänkö tähän?

Jäänkö mä paikoilleni, tiedottomana, neuvottomana?

Sanon et se tekee mut ainakin pirun surulliseksi jos jään ennen armeijaa tyhjän päälle pariksi kuukaudeksi.

Oon aina ollu ihminen joka tarvii jotain tehtävää, jotain mikä pitää mun langat kurissa.

Joka pitää mut kii tässä elämässä, sillä jos multa katois loputkin hidasteet vapaa-ajalle niin mä ehkä koomautuisin. Jäisin vaan ja tuijottaisin. Elämäni pysähtyisi.

Sanotaan, että ihmisen tulisi mennä ja kokea uutta. Ei jämähtää. Kävellä uusille kujille,

löytää itsensä uusilta seuduilta. Olla ja elää.

Mun elämä on omalla tavallaa just nyt siinä tilanteessa, etten osaa elää. 

Kaipaus muuttuu kivuksi, kahvipöytäkeskustelut vaihtuu viesteihin facessa,

ajatuksen tasolla näemme toisiamme, todellisuus viestii muuta.

Ei olekaan niin helppoa enää nähdä ku toinen on kaukana. Ei oo helppoa olla oma itsensä kun on yksin.

Tuntuu et läheisten lähtiessä, lähtee paloja musta.

Mä kasaannun vain silloin kun ne on taas mun luona.