Katselen niin pitkään kalenteria, katselen kuun loppua.
Voin sanoa, että mieleni on vallannut lievä ahdistus.
Ahdistus, siitä jatkuuko työ enää ensi kuun puolelle, vai jäänkö tähän?
Jäänkö mä paikoilleni, tiedottomana, neuvottomana?
Sanon et se tekee mut ainakin pirun surulliseksi jos jään ennen armeijaa tyhjän päälle pariksi kuukaudeksi.
Oon aina ollu ihminen joka tarvii jotain tehtävää, jotain mikä pitää mun langat kurissa.
Joka pitää mut kii tässä elämässä, sillä jos multa katois loputkin hidasteet vapaa-ajalle niin mä ehkä koomautuisin. Jäisin vaan ja tuijottaisin. Elämäni pysähtyisi.
Sanotaan, että ihmisen tulisi mennä ja kokea uutta. Ei jämähtää. Kävellä uusille kujille,
löytää itsensä uusilta seuduilta. Olla ja elää.
Mun elämä on omalla tavallaa just nyt siinä tilanteessa, etten osaa elää.
Kaipaus muuttuu kivuksi, kahvipöytäkeskustelut vaihtuu viesteihin facessa,
ajatuksen tasolla näemme toisiamme, todellisuus viestii muuta.
Ei olekaan niin helppoa enää nähdä ku toinen on kaukana. Ei oo helppoa olla oma itsensä kun on yksin.
Tuntuu et läheisten lähtiessä, lähtee paloja musta.
Mä kasaannun vain silloin kun ne on taas mun luona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti