On helpompi kohdata omat varjonsa pimeydessä ja tavata omat demoninsa silmästä silmään.
Ajatuksiini on kellunut pelko jämähtämisestä.
Pelko paikalleen jäämisestä ja unelmien ja tavoitteiden hukkaamisesta.
Oon pelännyt siitä asti kun mun koulu loppu, että mä en pääse eteenpäin elämässäni.
Sain töitä, menin töihin ja jäin. Työ oli helppo tapa olla, talous oli turvattu.
Nyt jo toista vuotta, ilman mitään oikeaa koulutusta teen töitä edelleen.
Teen työtä, mutta yritän epätoivoisesti tavoitella tulevaisuutta; tuloksetta.
Se on saanut minut pelkäämään. Olen pysähtynyt. Elän harmaata elämää. Väärää elämää.
Minulla on joskus ollut suuruudenhulluja tavoitteita, intohimoisia unelmia ja puuterinomaisia haaveita.
Oon haaveillut korkeakoulusta, monista ammateista, uusista työpaikoista, uusista paikoista.
Oon haaveillut elämästä.
En sano, ettenkö edelleen tavoittele unelmiani. Haen kouluun edelleen, samalla pelkään välillä et mun usko siihen touhuun ei enää riitä. Mut mä yritän edellee. Se vaatii ponnisteluja.
Samalla kun mä oon jämähtänyt niin mun tunne-elämä on rientänyt.
Mä oon niin eksyksissä itseni kanssa. Kun en tiedä mihin tuntea, mistä tykätä, kuka on jäädäkseen.
En osaa etsiä mitään pysyvää sydämelleni.
Tuntuu väärältä olla tälläinen. Koen olevani hirviö.
Tuntuu väärältä rientää ja pysähtyä samaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti