Hukkunut sydämen katkeraan musteeseen, Menettänyt otteeni itsestäni ja tavoitteistani.
Tajunnut kuinka rakkaus on vain silmänlumetta, valetta ja toivotonta tavoittelua.
Mulle on aina merkinnyt ihmisen aito välittäminen paljon, Nykyään se tunne on kadonnut. Musta tuntuu että välittäminen on kadonnut ihmisten keskeltä. Ollaan toistemme haamuja, kuljemme toistemme lävitse. Toinen näkee toista enemmän, toinen kääntää poskensa.
Elämä on siitä niin käsittämättömän suuri kompleksi ja epäloogisuuden rihmautuma, etten oikeen enää osaa hahmottaa sen kulkua. Siihen ei osaa enää luottaa. On epävarmempi, on epäluuloisempi.
Samalla tää muuttaminen, aikuistuminen ja talous on tullut mulle enemmän prioriteetiksi. Niin sanotusti enemmän ajatus "miten selviän huomiseen" on keskeisempää kuin "kenen kanssa selviän huomiseen". Väärä ajatusmalli, silti niin keskeinen tässäkin individualistisessa ajatusmallissa. Yksilön on selvittävä. Yhteisö ei siitä välitä.
Sanotaan, että nää muutama kuukaus on nyt ollut tavallista tiukempia. On tullut odottamattomia menoja, odottamattomia kuluja. Kaipaa sitä kun sai vaan tuhlata ja mennä huoletta. Nyt pitää alkaa opetella. On taas opittava kuinka säästää. Kuinka olla vastuullinen.
Ehkä tää on vaa hyväksi. Karu maailma pakottaa kohtaamaan itsensä. Joskus itse ei vain tahtoisi kohdata maailmaa.
Ei eloni pelkästään huonoa ole, oon oppinut arvosta tiettyjä ihmisiä paljon enemmän. Oon oppinut taas ymmärtämään aidon ystävyyden ja kaveruuden eron. Oon tavannut uusia ihmisiä. Osa tuli pysyäkseen, osa lähti nopeasti seuraavaan linjaan jättäen mut tähän tilanteeseen. Mut ne jotka jäivät ansaitsevat hymyn ja sydämen. Arvokkaita ja upeita ihmisiä.
Kumpa voisin vaa palata aikaan kun hymy oli kokoajan aitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti