En salaile sitä. En käännä sen sanoja muiksi kuin omikseni.
Olen rakastunut aidosti vain kerran. Se ainoa kerta on syy miksen enää tunne.
Miksen enää uskalla, miksen enää tahdo.
Olen rakastunut päästä varpaisiin. Olen tuntenut jokaisen hymyn, jokaisen suudelman. Kuin se olisi ensimmäinen. Olen kerran sanonut "rakastavani" toisen kasvojen edessä. Olen kerran hymyillyt kuin kipua ei olisi.
Sen kerran minä yritin, jatkoin kaikki tunnemyrskyt ja myräkät. Kaikki hetket ylä- ja alamäessä.
Se rakkaus oli kaikista myrkyllisintä. Se oli narsistin rakkaus.
Se tuhosi minut. Se puri minusta kaiken hyvän pois. Se hitaasti kirvelsi ja mustutti sydäntäni.
Sen jälkeen en enää rakastanut. Minusta tuli sydämetön. Peluri tässä sairaassa pelissä.
Olen kateellinen monille. Monet sanovat että jos joskus osaisikin olla ihastumatta, osaisi olla tuntematta. Osaisi vain mennä järjellä.
Siitä olen kateellinen. Kateellinen tunteista. Minun elämässäni olen tavannut monta uskomatonta ihmistä. Monta niin uniikkia ja sydämellistä ihmistä. Mutta minä, minä olen kuollut. Minun sydämeni ei ole salpaantunut.
Kun sulle kerran sanotaan kaiken tän jälkeen: "Mä en oo koskaan ees sua rakastanut." Sä alat uskoa. Ettei sitä oo; rakkautta nimittäin.
Se tekee kaikesta jotenkin tyhjää. Jotenkin niin uskomattoman tyhjää. Oon alkanut pelaamaan vaan. Sellaista peliä jota en tahdo. Sillä kuin siistiä ois tuntea, kaivata ja ihastua.
Ehkä joku päivä jonkun kädestä pitäminen saa mut rakastumaan. Sen päivän takia antaisin mitä vain.
Ette uskokaan kuinka kuolleen sydämen kanssa on vaikea kulkea. Kumpa olis siihen matkaan auttaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti