Puhutaa kerrankin suoraan, osaanko mä tätä juttua ollenkaa?

Uudelleen vanhan piirtämistä,
vanhojen haavojen yliviivaamista,

peilikuvan töhrimistä.

Teen kaikkeni mutten ole kaikkea,
tarjoan sen mitä kykenen, mutta tuntuu ettei se riitä.

Pelottaa et tää o sama tarina samalla käsikirjoituksella.

Turhamaisuus yliviivattu itsekriittisyydellä ja täydennetty itsekeskeisellä hyväntahtoisuudella.
Ylempi lause on yhtä järjetön kuin koko teksti. Silti se kertoo minulle jotain. Ja silloin olen järjissäni.

Pyydän et kelpaisin sellaisena kuin oon.
Tulee tunne et se tuntuu vaa liian vaikealta.

Mä oon poistyöntävä, luontevampi ystävä kuin rakastaja. Vaikka musta löytyy sekin puoli.
Anteeksi.

Tuntuu välillä että sä hukkaat liikaa sun täydellisyyttä muhun. Epätäydelliseen muuttumattomaan mieheen.

Ressaa et tää mitä mä oon.. Ei tuu koskaa olee tarpeeksi.

Ja mun täytys muuttua... Tiedän sen itsekki.

I'm a ruin

Mua välil pelottaa,

kaikki tää muutos.

Tää työn vaihto, tää paikan vaihto. Tää kaikki.

Uudet ihmiset, uudet läheiset.

Mua pelottaa,

kun mulle o jo tapahtunu kaikkea, että jaksanko mä uskoa tunteiluun?

Et onko musta tarpeeksi tähän kaikkeen.
Hymyyn, välittämiseen, sydämellä elämiseen.

Oon pitkään ollut ihminen, jonka sydän ei elä yhtä täyteliäästi kuin järki.

Mä en enää oo oppinut erottaa tunteita toisistaa. Kaikki tuntuu aika tasapaksulta.

Mä tiedän asiat, jotka mua alkaa harmittamaan. Asiat, jotka mua hymyilyttää.

Mut en osaa erottaa niistä mitkä oikeasti on surua ja vihaa, mikä hauskaa ja oikeasti vaan ihanaa.

Ja se vastaanottaminen hyviin asioihin on mulla aika kylmää. Mä en osaa vaa reagoida niihin...

Samalla mua pelottaa et niitä käytetään vaa aseina mua vastaa.

Mua pelottaa tuntea. Pelottaa niin kauheasti.

I wanna be free