Tämä blogi on palvellut minua pitkään, se on ollut mun tukena lukiosta aina tähän päivään asti.
Mä oon avautunut sinne sivuille kaikki mun huolet ja rakkaustarinat, ilot ja menetykset. Mä oon paljastanut ja oppinut ittestäni paljon enemmän näiden kirjoitusten myötä. Oon saanu oksennettua kuvainnollisesti ajatukseni eteeni. Lukea ne uudelleen ja uudelleen, kerrata asioita. Muotoilla ja käsitellä. Prosessoida ja ymmärtää itseeni.
Monet tekstit on myös täynnä mystiikkaa, ne on kuin haaleita muistoja. Kulutan välillä päiviäni lukemalla omia tekstejäni, kuin päiväkirjaa. Yksittäiset lauseet eivät kerro mistä olen milloinkin puhunut. Saattaa olla etten siihen aikaan tiennyt itsekään. Teininä tuli tehtyä kärpäsestä härkänen ja kivestä kallio.
Nyt kuitenkin olen pohtinut, että puhunko enään näillä sivuilla kenellekään muulle kuin itselleni, omille ajatuksilleni ja aatoksilleni. Uskosin antaneeni jollekulle joskus ainakin ajatuksen aiheita, ymmärrystä ja sympatiaa. Lupaa tunteilla ja herkistellä, antaa ymmärrystä et jopa kovin kuori on hauras. Ja äijällä on lupa itkeä.
Tilastollisesti 2012 vuosi on ollut minulle tunnerikkain vuosi, silloin olen kirjoittanut niin paljon. Vuotanut koko tunne-elämäni ja tarinani näihin sivuihin. Koko elämäni on ollut sen vuoden ympärillä suurinta. Opin ittestäni silloin kaikista eniten. Minäkuvani alkoi valmistua. Sellaisena vuotena minä sitä pidän.
2012: Minäkuvan valmistujaiset
2013 vuodesta eteenpäin tunne-elämän opiskelu on ollut mulle ylä- ja alamäkeä. Se on sitä varmasti pitkään mutta kaksi vuota siitä eteenpäin olivat rankimmat. Nyt alan pikkuhiljaa hillitsemään itseäni ja prosessoimaan tunnetilojani kypsällä tavalla.
Sanoisin, että tää blogi on ollut mun henkireikä pitkään, se on ollut mun vierellä ja katsonut mun askelia pitkään. Ollut mun tukena kun muu maailma on tuntunut paiskaavan mua avokämmenellä naamaan.
Tuntuu, että nyt vihdoin kaikki sanottava on sanottu. Tai olisi vielä paljon sanottavaa, mutta sanojen merkitys tuntuu toistavan itseäni. En tiedä ovatko nämä blogini hautajaiset vai vaan hetken aivokuoleman tuotosta, mutta tuntuu etten ole löytänyt minuuttani enää näiden tekstien seasta.
En voisi kuitenkaan kuvitella että sulkisin koko päiväkirjani yks ja kaks. Se on täynnä niin paljon prosessoimatonta ja prosessoitua, niin paljon ihmisiä jotka ovat tulleet ja menneet. Olen sitä mieltä, että vaikka sanani teksteissä välillä hiljeneeki; niin ei se sulje blogiani arkkuun ja hautaa mullan alle.
Se vaatii vaan aikaa. Minä vaadin eroaikaa tästä tekstiviidakosta.
Ja kun palaan, siitä tulee uudelleensyntymisriitti. Toivottavasti olette mukana siinä juhlassa.
Yours truly,
Antti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti