Olisinpa lapsi aina..

Olen pysähtynyt taas, paikalleni ja en pääse liikkeelle.

Olen istunut koulussa muutaman päivän, silti se aika tuntuu ikuisuudelta.
Kalenterini täyttyy tuhansista muistettavista asioista, laskuja kerääntyy nätti keko pöydän kulmaan.
Millon mun käsitys rahasta muuttui, pienenä oli jo onnessaan 10eurosta ja kaksikin euroa tuntui jo maata järisyttävältä ajatukselta. Nyt euro lompakon pohjalla tuntuu vaan selviytyjätarinalta kuvitteellisessa kirjassa, turhalta, valeelta. Tuntuu ettei sillä saa mitään, ja raha tuntuu olevan avain jokaiseen oveen elämässäni.
Ja ainoa musiikki mikä on kaikunut koneeni loukoista on Marina and the diamonds

Kirjoitukset lähestyy ja löydän itseni hokemasta toistamiseen samaa mantraa: "Aloitan sitten ensi viikolla." Näin kun jatkan niin huomaan pian ettei ole enää aikaa johon turvautua. Pian huomaan, että tuhannet tekosyyt ovat olleet vain itseni pettämistä, valehtelua. Petän itseäni itseni kanssa. Mutta ehkä ensi viikolla sitten otan itseäni niskasta kiinni(huomasitteko, tein sen taas).

On minulle tapahtunut paljon hyvää myös elämässäni, olen tavannut ihmisiä, joihin en olisi uskonut enää törmääväni. Olen lähestynyt uudelleen ihmisiä joista on sitä myötä tullut sitten todella tärkeitä minulle.
Olisinpa vain vapaa kuin meri ja voisin vaan reissata heidän luokseen useammin.
Mut pian taas näen heitä ja sydämeni hymyilee. Se hymyilee jo ihmisistä jotka ovat muutenkin lähelläni. Siksi kiitän elämää olemassaolostani. Koska se tarjoaa minulle kaiken mitä haluan. Voin vain odottaa ja katsoa sitä silmät pyöreinä.