Elämä on yhtä kieroon kasvanutta peliä, koulutus on syrjäytyvän stressin ylistäjä ja piinapenkin takana.
Entä jos sä et saa armon aikaa siksi et oot ollu sairaana? Se kuinka paljon joku tauti, jota et kehtaa nimetä syyksi suorilta tein opettajallesi tai se kuinka selität et miksi et ehtinyt/voinut tehdä kurssityötä ajallaan vaan koska sairaus esti sinua. "Höpö höpö, jäit ehkä yhden tunnin väliin.." Silti saatan tulkita vastausta pitempään ja todeta, että jäin paitsi paljon enemmän.
Entä jos sinulle, joka juuri luet blogiani ei annettaisi armonaikaa? Sinulta odotetaan varmasti paljon suorituksia, paljon koulusta, paljon kotoa, paljon työstä, paljon ystäviltä ja eihän sinunkaan kapasiteettisi tule kestämään loppuun asti. Entä silloin kun sä et oikeasti jaksa, niin mitä sä teet? Kaadut, podet itkuparkupotkuraivarit, plaraat turhaantuneena tuhansia koulutöitä loppua näkemättä, teet työt puolikuntoisena, sekä aherrat työn laadun sillä tasolla ettei edes ala-asteen opettajasi olisi tyytyväinen näkemäänsä.
Onko sekään hyvä?
Elämä verottaa niin paljon, eikä pakopaikkaa ole. Sä joko taistelet tai itket ja taistelet.
Ja ainakin omakohtaisena kokemuksena jälkimmäinen tuntuisi nyt olevan paljon myötämielisempi tunnetila. Mutta jaksaako kehokaan ikuista rasitusta, ei.
Joten ota aikasi ja rauhoitu. Sillä luultavasti se mitä juuri teet raivospäissäsi uhmaten fysiikan lakeja ajankäytön ja terveydentiedon sääntöjä kehosta työsi takia niin ei ole hyväksi.
Mutta kukapa uskoisi? Enhän usko tuota sääntöä itsekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti