Värit hukassa sun paletissa

Raskaat, raskaat ovat silmäluomeni, hitaasti painautuen kiinni. Huokaisen ilmaa, johon sinä hukuit. Katselen kohti taivasta, tiedottomana tulevasta. Samalla niin valmiina tekemään askeleeni, samalla niin täynnä pelkoa. Epävarmuus ympäröi mut, oma jaksaminen, muiden myötätunto, oma riittävyys muille.

Kaikki asiat pyörii, pyörii tunnista toiseen.
Kelpaanko minä muille sellaisena mitä oon, olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen, että minun kanssa voi pyöriä? Olenko minä tarpeeksi hauska ja fiksu, et minun kaa voi jutella? Olenko minä sellainen mitä ihmiset kaipaa?

Ootan taas uutta aamua, hitaasti näen sen lipuvan kellon mukana. Minä en tule yhtä nopeasti, tuntuu että tulen pari päivää jäljessä todellisuutta. Omalla saamattomuudella, omilla negatiivisilla puolilla saan aikaan paljon pahaa. Paljon eripuraa, paljon tuhoa, kaaosta, sotkua.

Puhutaan, että ihmistä tulee rakastaa kokonaisuutena. Hyvä ja paha kulkee tässä käsi kädessä. Ei toista voi oppia rakastamaan/ymmärtämään koskaan ellei tajua hänessä myös niitä huonoja puolia. Ne on osa sitä kokonaisuutta missä mäkin elän.

Sanotaan, että pitäs elää pilke silmäkulmassa. Maailma on oikeesti aika vaikee paikka tajuta oma riittävyytensä, aina pitäs tietää niin paljon. Aina pitäs pyrkii olemaan muita parempi, aina pitäs olla kaikin puolin upeampi. On vaa vaikea olla jotain, mihin välillä oma jaksaminen ei riitä.

En tie mitä mä kaipaan elämältä, kaipaan sitä kosketusta. Kaipaan sanoja, kaipaan kehuja. Tuntuu muuten et en saa mitään palkkiota tästä elämästä maailmassa. Mut kyl mä saan, vaikka mulle ei sitä sanottais päin naamaan.
Joskus ihminen vaa tarvitsee kuulla ne joltain ihmiseltä oikeasti. Sillo sitä jaksaa.