Kun sydämeni epäili, sinä hylkäsit.
Onnellinen, kyllä. Siksi etten erehtynyt tuntemaan, sinä olisit vain puukottanut minun haurasta haavaa uudestaan.
Rakastuit ajatukseen, et ihmiseen.
Se sai mut miettimään, että onko elämä todella sitä, että etsitään loppujen lopuksi vain sitä oikeaa?
Kun sulla on jo ystävät, joista et tahdo luopua ja muut osa-alueet on täytetty niin mitä sä teet enää siinä vaiheessa? Jos vastaan tulee ihminen, josta sä olet kiinnostunut ja teillä alkaa olee juttua. Mitä sitten jos toinen haluaakin olla vain ystävä, ei rakastaa niinkuin sä oletat, mutta hän rakastaa sua. Niin mitä sä teet, eväät hänet? Sä eväät ihmisen. Onko se silloin ollut edes rakkautta?
Mielestäni rakkaus on kahden ihmisen välinen voimakas tunneside. Ajatuksena että se pitää kiinni kaksi ihmistä riippumatta siitä miten molemmat haluaa suhdetta syventää.
Ehkä silloin kun sä eväät ihmisen joka ei välitä heti samalla tavalla sä samalla eväät jotain itsestäs.
Ehkä sä et silloin etsi ihmistä jota rakastaa vaan etsit ajatusta rakkaudesta.
Oikeastaan hyvä kun kaikki tapahtuu omalla painoarvollaan, se auttaa tajuamaan elämässä ihmiset jotka tahtovat elää siinä. Niin on parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti