TJ 10 - aika pukea ajatukset sanoiksi

155 päivää, 155 aamua, 155 iltaa, enää edessä 10. 10 aamua herätä, molempien käden sormet suljettava.
Sitten se kaikki on ohi, ainakin väliaikaisesti, mutta se on ohi.

Armeijaan lähtöön palatakseni, mieleeni palaa pelot, kauhunajatukset. Pärjäämättömyys, luovuttaminen, epäusko itseensä ja omiin kykyihin. Pelko kuinka jään yksin, kuinka mä en tuu pärjää. Kuinka mä hajoan lopullisesti.

On vaikea uskoa, että pian mun elämän tähänastisista koitoksista vaikein on ohitse. On outoa, että päivät ovat loppujen lopuksi vain lipuneet, 5 kk on jo kulunut. Viisi kuukautta sitten puin ensimmäisen kerran palvelusvaatteet päälleni, koin kaiken olevan ihmeellistä. Pian tajusin herääväni joka aamu 5.55, pian huomasin kiirehtiväni aamulla 10 minuutin aikamääreessä tavaroita niskaan ja toteavani etten millään kerkeä mihinkään. Pian siitä tuli vain normaalia, tuntuu kuin 10 minuuttia riitti kaikkeen. Tuntuu, että aikaa oli ylikin.

Pian tuli leirit, tuli romahdukset. Tuli hetkiä jolloin teki mieli luovuttaa, mennä kapteenille kyyneleet silmissä sanomaan "en jaksa". Tuli tapeltua ystävien kanssa, samalla tuli haettua heistä voimavaroja. En olisi jaksanut, en millään tavalla jos olisin taistellut intissä yksin. Minut olisi teilattu kuukaudessa.

Oli hetkiä kun mä itkin, en valehtele sitä. Mun teki mieli luovuttaa. Mä olin tosi heikkona yhden kuukauden. Sairastelin, riitelin, hajoilin. Olin väsynyt. Mua vaivasi huolet ja oman identiteetin rakentaminen jäi kesken muutenkin siviilissä. Jäin keskeneräiseksi.

Tuli ensimmäisiä lomia, tuli monia vapaita, pääsin näkemään ystäviä. Silti varusmiespalvelukseni aikana minun siteeni ystäviini oli säilynyt. Olen kyennyt kokoajan vaikka se on ollutkin rankkaa niin silti kyennyt pitämään kiinni heistä. Olen ollut välillä todella välinpitämätön heitä kohtaan, mutta mitä kuvittelette että jos saan aikaa 2 päivää viikossa ihmisille ja itselleni niin ei sitä aina jaksa. Ihminen täytyy tasapainottaa muiden osalta ja omalta osaltaan elämänsä. Rakentaa tasapaino niiden kahden välille. Ja siitä myös oon ylpeä, että mä oon saanu kavereita intissä. Rakentanut sosiaalista elämää myös armeijaan. Nauranut ja viihtynytkin. Saanut viettää hyvät ja huonot hetket kanssatovereiden kanssa. Se on opettanut paljon toisten tukemisesta ja auttamisesta.

Nyt palaan toiseksi viimeistä viikkoa  takaisin kasarmille. Toiseksi viimeistä. Tämän jälkeen enää yhdet lomat. Sitten alkaa minun elämäni.

Ja rehellisesti sanottuna, mä olen ylpeä itsestäni. Mä olen ylpeä siitä, että mä oon jaksanut tähän asti koko mun varusmiespalveluksen. Mä oon rämpinyt metsässä, vienyt oman fyysisen kykyni äärimmilleen. Vahvistunut ihmisenä. Oppinut tuntemaan omat psyykkiset rajani. Oon vahvempi ihmisenä kuin pitkään aikaan. Armeija on opettanut, että mikään mikä ei tapa vaan vahvistaa. Sanonta pitää paikkaansa.

Saa olla ylpeä itsestään. Ja pitääkin olla.