huurteeseen hukkuu henkäykseni, se jäätyy täynnä surua, tihkuen maahan jäisenä routana.
Minua paleltaa, paleltaa pelko. Pelko tulevasta, pelko menneestä ja pelko tästä hetkestä.
Kätesi tuntuvat lämpöisiltä, samalla en tiedä vetääkö käteni ikiroutaan kosketuksesta. Se johtuu, etten tiedä pystynkö lämmittämään sinua niin paljon kuin sinä minua. En tiedä onko minusta uskomaan, kun sanot et jäällä voi kävellä. Et on turvallista ja se ei hajoa, se että sä pidät huolta etten mä kastu tai huku.
Koska heti ensimmäisellä askeleella jonka ottaisin pitkin sitä jäistä pintaa tuntuisi vaikealta. Mä ajattelisin kävellessäni kuinka ne kädet vaan lähtisivät mun ympäriltä. Kuinka mä näkisin sut pelastavan mieluummin jonkun toisen. Kuinka mä vaa pomppaisin ja rikkoisin loputkin siitä jäästä tippuen avantoon. Mä vaan sulkisin silmät. Olisin leikkivinäni et tää kaikki on ollut unta, kuinka tää on ollut vaa perkeleen uni. Painajaismainen satu. Et mä vaa havahtuisin ja kaikki ois taas niiku ennen.
En sano ettenkö tahtois lämmittää, olla uskaltava. Tahtoisin uskaltaa ottaa ne askeleet.
Ensimmäistä kertaa tuntuu vain, että tämä hetki jossa nyt oon, tulee olemaan parempi ja turvallisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti