Kinkkupiirakkaa, marjapirtelöä, hierontaa, saunomista, rentoutumista, kumman kaa. Näin on mennyt minun perjantaini.
Paluu lomille on helpompi, samalla sosiaaliseet paineet on kaatanut mut. On tullut riideltyä ystävän kanssa ja tajuttua ettei mun resursit riitä pitämään kaikista kiinni ja huolehtimaan kaikista kytköksistä. Ihmiset joutuu valitsemaan et onko niistä olemaan mun kanssa tekemisissä. Mä en enää pysty vaikuttamaan siihen.
Oon niin voimaton, niin perkeleen voimaton. Oon tahtonut aina osoittaa muille, että musta on vielä johonkin. Et mulla on vielä intohimoa ja elämänhalua näyttää etten mä oo luovuttaja.
Eilen tajusin, että mun intohimot. Kreikan antiikin tutkiminen, tanssin kehittäminen, oppiminen maalaamaan. Kaikki ne ovat hukkuneet mereen, mustaan mereen.
Minusta on tullut se, miksi en koskaan itseäni tahtonut luetella, luovuttaja. Meri, jossa velloo nyt tuhannet ja taas tuhannet haaveet. Minä en jaksa soutaa niiden perään, minun vanha veneeni, joka myrskyssä on hajoamassa ei kulje kuin aaltojen mukana. Se nappaa matkaansa uuden haaveen, sen taas kadoten pian uusiin aaltoihin.
Pitäminen maailmasta kiinni vaatii ponnisteluja, ei sillä että olisin ajatellut mitään kuolemaa. Joskus tuntuu vain etten ole hyvä ihminen. En tahdo olla. En tahdo enää yrittää. En tahdo pitää kiinni ystävistä, koska tuntuu etteivät kaikki tulisi tajuamaan kumminkaan kuinka minä ponnistelen. Ponnistelen paljon pysyäkseni pinnalla. Kehoni kuormittuu, kuormittuu ja huutaa. Huutaa apua.
Eivätkä ihmiset huomaa, kätkettyä kipua mikä hymyni taakse hukkuu. Kylkeeni koskee, kurkkuuni ja päähäni koskee. Puhuminen on välillä vaikeaa, koska en keksi enää miten puhua. Mistä puhua, kenelle jakaa ajatuksia.
Ehkä todellakin on olemassa luovuttajia, sekä ikuisia kakkosia. Mä taisin hävitä tässä pelissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti