"Liian kylmän viilee
Sellainen sanoit, että oon.
Aivan liian ylpee
Mut ymmärsitkö koskaan
Et mun kovan kuoren alla
On vain herkkä sydänparka
Se helposti mut tummaan veteen vie
Mä oon käynyt siellä jo
Ja mä tiedän siellä on äkkisyvää
Äkkisyvää"
En tiedä mikä minusta tekee niin itseäni vihaavan.
Vihaan omaa heikkouttani, sitä että kaikki kaadetaan muiden niskaan. Kuinka en enää pysty pitämään salassa itselleni asioita. Kuinka minä en ole enää vahva murehtimaan itsekseni asioita. Jokainen ilta saa mut vaa miettimään virheitä, joita oon tehnyt ja tuun jatkossa tekemään.
Tänään taas mietin, kuinka kiitollinen mun pitäs olla kaikista mun ystävistä. Ne jaksaa olla mulle kilttejä, rakastavia ja välittäviä. Samaan aikaan minusta on tullut kylmä, etäinen ja itsekeskeinen. En pysty rakastamaan. Sydämeni on muuttunut lasienkelin jäiseksi haudaksi, huurteiseksi kyyneleeksi.
Ehkä samalla olen tajunnut, että niin on parasta. Olla jäinen, olla kätkenyt kaikki tunteet, olla ilmeetön naamarinsa takana.
Samalla sisälläni kaipuu huutaa apua, pyytää palvelusta ja rukoilee pelastusta. Se toivoo lämpöä. Se toivoo sulavansa. Se toivoo avautuvansa.
Antakaa anteeksi, niin monta kertaa kuin teidät kaikki olen laiminlyönyt. Minun jäinen kosketukseni elää yhä.
Kumpa kiroukseen löytyisi pian purkaja.
Palailen tässä hiljakseni taas blogi maailmaan ja ai helvetti on ihana huomata, että kirjoitat vieläkin yhtä kauniisti kuin ennenkin. Jotain niin upeaa lukea tälläistä tekstiä. Kiitos.
VastaaPoista