Never cry

Kuin Janna sen laulaa, yhtä sekavasti, yhtä onnettomasti. Niinkuin mun mieli.

Mä oon koittanut saada selkeyttä tähän kaikkeen. Tuntuu kuin juoksisin pitkin labyrinttiä, uusi seinä, uusi umpikuja. Stressaa.
Etsin vastauksia biiseistä, etsin tunnetiloja yöstä. Valoista ja yksinäisen tyhjistä kaduista.

Eilen kuuntelin Lissie - Go your own way:n kävellessäni kotiin, hymyilin. Teki mieli vuodattaa kyyneliä. En tiennyt tunnetta sen ollessa niin sekava aivan kuin olisin onnellinen vain siinä tilanteessa. Teki mieli vain jatkaa kävelyä. Pysähtymättä. Mennä pitkin niitä hämäriä katuja, välttää katseita, kohdata vain oma heijastus putiikkien näyteikkunoista katuvalojen loisteessa. Kuulla se musiikki korviini. Itkeä kaikki pois.

Ehkä minä hetkeen en pohtinut. En ajatellut ketään. En kenen kanssa olen tässä illassa. En kenen kanssa olen huomenna. Kuka kantaa hymyni ylihuomenna?

En ikinä ole ollut surumielinen ihminen, se ei ole perusolemukseni. Ulospäin heijastan hymyä, olen oikeasti aika onnellinen. Onnellinen mutta eksynyt.

Olen tällä hetkellä yhtä sekava kuin tämä teksti. Tuntuu, etten tunnu löytävän kohtaloa tai sen asettamaa reittiä.

Ehkä se aika. Se että tarvitsisin muutamia päiviä kävellä yksin. Kumpa vain osaisin välillä olla yksin.