As I pose. I try to find smile

Tein lupauksen itselleni, hiljaisen ja salatun. Että joku päivä hymyilisin.

Tiesin sen olevan vaikeaa, tehdä lupaus niin suuri todeksi.

Ja kun tiedän hymyn olevan kuitenkin osa minua.

Ei minun tulisi surra mennyttä enää. Vaan minun tulisi hymyillä huomiseen.

Love is like a mirror, sometimes you have to face it eye to eye

Nyt puhun sydämestäni, puhtaasti ja avoimesti.
En salaile sitä. En käännä sen sanoja muiksi kuin omikseni.

Olen rakastunut aidosti vain kerran. Se ainoa kerta on syy miksen enää tunne.
Miksen enää uskalla, miksen enää tahdo.

Olen rakastunut päästä varpaisiin. Olen tuntenut jokaisen hymyn, jokaisen suudelman. Kuin se olisi ensimmäinen. Olen kerran sanonut "rakastavani" toisen kasvojen edessä. Olen kerran hymyillyt kuin kipua ei olisi.

Sen kerran minä yritin, jatkoin kaikki tunnemyrskyt ja myräkät. Kaikki hetket ylä- ja alamäessä.

Se rakkaus oli kaikista myrkyllisintä. Se oli narsistin rakkaus.

Se tuhosi minut. Se puri minusta kaiken hyvän pois. Se hitaasti kirvelsi ja mustutti sydäntäni.
Sen jälkeen en enää rakastanut. Minusta tuli sydämetön. Peluri tässä sairaassa pelissä.

Olen kateellinen monille. Monet sanovat että jos joskus osaisikin olla ihastumatta, osaisi olla tuntematta. Osaisi vain mennä järjellä.

Siitä olen kateellinen. Kateellinen tunteista. Minun elämässäni olen tavannut monta uskomatonta ihmistä. Monta niin uniikkia ja sydämellistä ihmistä. Mutta minä, minä olen kuollut. Minun sydämeni ei ole salpaantunut.

Kun sulle kerran sanotaan kaiken tän jälkeen: "Mä en oo koskaan ees sua rakastanut." Sä alat uskoa. Ettei sitä oo; rakkautta nimittäin.

Se tekee kaikesta jotenkin tyhjää. Jotenkin niin uskomattoman tyhjää. Oon alkanut pelaamaan vaan. Sellaista peliä jota en tahdo. Sillä kuin siistiä ois tuntea, kaivata ja ihastua.

Ehkä joku päivä jonkun kädestä pitäminen saa mut rakastumaan. Sen päivän takia antaisin mitä vain.

Ette uskokaan kuinka kuolleen sydämen kanssa on vaikea kulkea. Kumpa olis siihen matkaan auttaja.

Aletaan haravoimaan uudestaan riekaleita kokoon

Nyt olen ymmärtänyt.

Kun oikeasti on yksin.

Kun oikeasti pelkää ja se sattuu.

Kun on niin hukassa ettei tiedä.

Tietää vain, ettö on vihdoin kohdattava kaikki. Kysyttävä.

Sydäntä raastaa tämä kaikki

Yksin. Se on sinetöity ja poltettu otsaani.

Tuntuu ettei oikeaa rakkautta oo.

Monet elävät ovat ja antavat paljon. Samalla he ottavat sydämeni, vievät siitä monen monta palaa. He ottavat mutta eivät anna samalla mitalla takaisin. Sydän pienenee pienen pieneksi.

Lopusta tulee tarkoin varjeltu, arvolasti. Sitä ei enää päästetä ulos kenenkään takia. Sitä ei näytetä. Se suljetaan teräspanssarin taakse. Pian taas sä tuut ja käväset kylässä, hymyilet ja oon sulaa vahaa sun edessä. Samalla mä oon alkanut oppia kuinka leikitään pelaajan peliä. Ei enää olla pelin pelinappula.

Oon kasvanut. Mä osaan erottaa rakkauden muista tunteista. Oon alkanu oppia varomaan sitä.

Oispa kiva olla taas varomaton.

Kiss kiss

Arvostettu asia on ystävyys,

upea asia on hymy,

kaunis asia on rakastava sydän.

Kaikki käärittynä paperiin,

suljettu kukkakääröön.

Minä pidän ystävistäni.
En perusta parisuhteesta, en usko sellaiseen rakkauteen.. Tahtoisin kyllä.

Ehkä joskus.

Nyt minä uskon rakkauteen jonka luon ystävien ja itseni välille.

Uskon lämpimään sydämeen, joka halaa ystäviäni.

Kaunista on ystävyys.

Niin kaunista.

Mess like a f*cking soup

Oon lipunut usvassa, jossain ahdistuksen ja ongelmien keskellä.

Hukkunut sydämen katkeraan musteeseen, Menettänyt otteeni itsestäni ja tavoitteistani.
Tajunnut kuinka rakkaus on vain silmänlumetta, valetta ja toivotonta tavoittelua.

Mulle on aina merkinnyt ihmisen aito välittäminen paljon, Nykyään se tunne on kadonnut. Musta tuntuu että välittäminen on kadonnut ihmisten keskeltä. Ollaan toistemme haamuja, kuljemme toistemme lävitse. Toinen näkee toista enemmän, toinen kääntää poskensa.

Elämä on siitä niin käsittämättömän suuri kompleksi ja epäloogisuuden rihmautuma, etten oikeen enää osaa hahmottaa sen kulkua. Siihen ei osaa enää luottaa. On epävarmempi, on epäluuloisempi.

Samalla tää muuttaminen, aikuistuminen ja talous on tullut mulle enemmän prioriteetiksi. Niin sanotusti enemmän ajatus "miten selviän huomiseen" on keskeisempää kuin "kenen kanssa selviän huomiseen". Väärä ajatusmalli, silti niin keskeinen tässäkin individualistisessa ajatusmallissa. Yksilön on selvittävä. Yhteisö ei siitä välitä.

Sanotaan, että nää muutama kuukaus on nyt ollut tavallista tiukempia. On tullut odottamattomia menoja, odottamattomia kuluja. Kaipaa sitä kun sai vaan tuhlata ja mennä huoletta. Nyt pitää alkaa opetella. On taas opittava kuinka säästää. Kuinka olla vastuullinen.

Ehkä tää on vaa hyväksi. Karu maailma pakottaa kohtaamaan itsensä. Joskus itse ei vain tahtoisi kohdata maailmaa.

Ei eloni pelkästään huonoa ole, oon oppinut arvosta tiettyjä ihmisiä paljon enemmän. Oon oppinut taas ymmärtämään aidon ystävyyden ja kaveruuden eron. Oon tavannut uusia ihmisiä. Osa tuli pysyäkseen, osa lähti nopeasti seuraavaan linjaan jättäen mut tähän tilanteeseen. Mut ne jotka jäivät ansaitsevat hymyn ja sydämen. Arvokkaita ja upeita ihmisiä.

Kumpa voisin vaa palata aikaan kun hymy oli kokoajan aitoa.

Kylmä sydän, kylmä äijä

Olen kyllästynyt.

Kyllästynyt tähän maailmaan jossa lupauksilla ei ole merkitystä.

Tämä maailma on muuttunut paikaksi jossa ajatuksilla ja puheilla ei ole enää merkitystä.

Olen pettynyt, sekä ihmisiin että odotuksiin.

Oon monta kertaa sanonut ihmisille "yhden asian sanon sulle, älä lupaa mulle mitään. jos sä et pysty varmasti pitämään sitä. Älä lupaa. Vähemmän kipua kun sanot et ehkä voidaan vaa nähdä tai ehkä tehdä tai ehkä olla." Älä anna mun olettaa että asiat tapahtuu. Koska sovitut asiat ja niiden jättäminen viiltää mua auki uudelleen.

Haavoittunut ja haavoittuva.

Tee palvelus. Seiso sanojesi takana tai älä puhu ollenkaan.

Onneksi mä oon opetellu feikkaamaan hymyn, oon myös paljon vahvempi.
Jos sä et välitä, ei munkaan tarvi.

Jahtaa itseäsi pyöreässä huoneessa

Yö on jotenkin helppoa aikaa lähestyä ajatuksia.
On helpompi kohdata omat varjonsa pimeydessä ja tavata omat demoninsa silmästä silmään.

Ajatuksiini on kellunut pelko jämähtämisestä.
Pelko paikalleen jäämisestä ja unelmien ja tavoitteiden hukkaamisesta.

Oon pelännyt siitä asti kun mun koulu loppu, että mä en pääse eteenpäin elämässäni.
Sain töitä, menin töihin ja jäin. Työ oli helppo tapa olla, talous oli turvattu.
Nyt jo toista vuotta, ilman mitään oikeaa koulutusta teen töitä edelleen.
Teen työtä, mutta yritän epätoivoisesti tavoitella tulevaisuutta; tuloksetta.

Se on saanut minut pelkäämään. Olen pysähtynyt. Elän harmaata elämää. Väärää elämää.
Minulla on joskus ollut suuruudenhulluja tavoitteita, intohimoisia unelmia ja puuterinomaisia haaveita.
Oon haaveillut korkeakoulusta, monista ammateista, uusista työpaikoista, uusista paikoista.

Oon haaveillut elämästä.
En sano, ettenkö edelleen tavoittele unelmiani. Haen kouluun edelleen, samalla pelkään välillä et mun usko siihen touhuun ei enää riitä. Mut mä yritän edellee. Se vaatii ponnisteluja.

Samalla kun mä oon jämähtänyt niin mun tunne-elämä on rientänyt.
Mä oon niin eksyksissä itseni kanssa. Kun en tiedä mihin tuntea, mistä tykätä, kuka on jäädäkseen.

En osaa etsiä mitään pysyvää sydämelleni.

Tuntuu väärältä olla tälläinen. Koen olevani hirviö.

Tuntuu väärältä rientää ja pysähtyä samaan aikaan.