Tahtoisin toivoa kosketusta

Kosketus.

Siitä elämä on tehty.

Minä niin tykkään ihmiskosketuksesta. En tarkoita tällä seksiä saati rakastelua. Vaikka siitä tämä elämä on ihanaa myös.

Sitä kun sä voit käpertyä toisen viereen yöksi, se kun sä voit halata jotakuta. Mä oon tahtonut nykyään halata ihmisiä paljon enemmän. Viimeksi yövuoron aikana, ystäväni tuli kassan viereen ja minä kävin hänen luonaan saaden halauksen. Siitä elämä on tehty, ilosta ja irtiotoista. Läheisyydestä ja lämmöstä.

Fyysinen kontakti on tärkeää, varsinkin kun syksy on pimeämpi kuin pitkään aikaan. Varsinkin yksin ollessa sitä unohtuu välillä liiankin kontaktittomaan elämään. Siinä alkaa jo karsastamaan ihmistä ja toisen kosketusta. Siinä alkaa ajattelemaan yksinäisyyttä ja epätoivoa.

Minä jos kuka poden välillä surua yksinäisyydestä ja kaipaan viereeni kättä josta pitää kiinni. Yksin ollessa yleensä lietson yksinäisyyttä. Laitan kaikki surullisimmat biisit soimaan, kaikki mikä nostaa tunteet pintaan. Minä sytytän tulen, olen huono isäntä ja annan sen päästä valloilleen. Annan sen sytyttää metsäpalon, polttaa koko maailmaa. Siitä syksy on ankeaa aikaa, se ruokkii yksinäisyyden liekkiä.

Sinä voit olla toisen pelastaja. Ole sinä itsesi aarre. Halaa jotakuta. Pistä tähän pimeyteen pieni valo sykkimään, väriläiskä harmauteen.

Sytytä kynttilä, ota joku siihen viereen. Ei ole pakko puhua, koska ei maailma ei aina mielestäni tarvitse sanoja. Se tarvitsee olemista.

Kosketus.

Siitä minä pidän.

Tarinaan on aina lisättävä jatko-osa

On kulunut tasan kolme kuukautta siitä kun suljin blogini.
Silti eksyin useammin kuin kerran kuussa sivuilleni, luin niitä tekstejä ja koitin ymmärtää mitä tämä pätkä elämästäni on kertonut.

Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, soi taustalla kauneimpia rakkauslauluja, selailen vanhoja tekstejäni. Tekisi mieli itkeä, ihan vain hyvällä tavalla. Puhdistavasti.

Blogini käsittelee sitä ahdistusta, minkä mä koen kun oon yksin. Ahdistusta kun koen jonkun kanssa. Mä koitan välillä ymmärtää mistä se ahdistus koostuu.
Ahdistus, joka puristaa mun rintakehää. Se johtuu tilanhallinnasta. Tahdosta oppia sanomaan ei silloin kun toisen läheisyys on liikaa. Kun toisen läheisyys tuntuu tungettelevalta. Nyt olen ymmärtänyt sen. Aina ei ole pakko, eikä kukaan voi sulta sitä vaatia. Sun on oikeus ottaa oma happikupla ympärilles ja hengittää se puristava ahdistus ohi. Sillon on terveempi olo. On terveempi hengittää.

Blogini on käsitellyt rakkautta, sen silloista olemassaoloa, sen kaipuuta, sen menetystä. Kaikkea mitä ikinä sen tahdoinkin käsittelevän. Rakkaus, se on voimakas sana. Se kietoo oikeastaan koko blogini kasaan. Se antaa teksteilleni tunteet, se herättää sanani eloon.

Rakkaus on minusta hieno asia, sen takia et se osaa herättää ihmisessä niin paljon kaikkea. Se saa sattumaan henkisesti ja fyysisesti. Se tekee maailmasta kauniin paikan. Oon tässä pohtinut itsekin rakkautta, sitä on niin monenlaista ja monenmuotoista. En sitä vielä ymmärrä millaista rakkautta itselleni vaatisin, mitä hakisin.

Nyt minulle riittää vaan se kenen viereen käperryn talven pimeimmiksi ajoiksi. 

Tahdon ajatella rakkautta kuitenkin voimavarana, mutta tahdon myös oppia löytämään rakkauden joka ei katso kadehtien. Joka hoivaa puolin ja toisin, joka oppii rakastamaan toista vioista huolimatta. Oppia ymmärtämään toinen yksilönä, ymmärtää käsite "me". Lisätä illan viimeisiin toisen kädet. Katsoa maailmaa aivan uusin silmälasein. Sellaista rakkautta, joka haastaa.

Ei minua ole blogiani tappamaan. Niin kauan kun maailmassa on rakkautta niin se tulee kirjoittaa esille.

Tuskin kukaan sitä lukee, mutta minä tunnen itseäni paremmin kun sanat ovat kirjattu esille. Se antaa niille sen pienen säväyksen.

Tänään sinkusta tehdään rakkauden tulkitsija, blogini muutostuulen ensimmäinen askel.

Hautajaiset sanoille

Tämä blogi on palvellut minua pitkään, se on ollut mun tukena lukiosta aina tähän päivään asti.

Mä oon avautunut sinne sivuille kaikki mun huolet ja rakkaustarinat, ilot ja menetykset. Mä oon paljastanut ja oppinut ittestäni paljon enemmän näiden kirjoitusten myötä. Oon saanu oksennettua kuvainnollisesti ajatukseni eteeni. Lukea ne uudelleen ja uudelleen, kerrata asioita. Muotoilla ja käsitellä. Prosessoida ja ymmärtää itseeni.

Monet tekstit on myös täynnä mystiikkaa, ne on kuin haaleita muistoja. Kulutan välillä päiviäni lukemalla omia tekstejäni, kuin päiväkirjaa. Yksittäiset lauseet eivät kerro mistä olen milloinkin puhunut. Saattaa olla etten siihen aikaan tiennyt itsekään. Teininä tuli tehtyä kärpäsestä härkänen ja kivestä kallio.

Nyt kuitenkin olen pohtinut, että puhunko enään näillä sivuilla kenellekään muulle kuin itselleni, omille ajatuksilleni ja aatoksilleni. Uskosin antaneeni jollekulle joskus ainakin ajatuksen aiheita, ymmärrystä ja sympatiaa. Lupaa tunteilla ja herkistellä, antaa ymmärrystä et jopa kovin kuori on hauras. Ja äijällä on lupa itkeä.

Tilastollisesti 2012 vuosi on ollut minulle tunnerikkain vuosi, silloin olen kirjoittanut niin paljon. Vuotanut koko tunne-elämäni ja tarinani näihin sivuihin. Koko elämäni on ollut sen vuoden ympärillä suurinta. Opin ittestäni silloin kaikista eniten. Minäkuvani alkoi valmistua. Sellaisena vuotena minä sitä pidän.

2012: Minäkuvan valmistujaiset

2013 vuodesta eteenpäin tunne-elämän opiskelu on ollut mulle ylä- ja alamäkeä. Se on sitä varmasti pitkään mutta kaksi vuota siitä eteenpäin olivat rankimmat. Nyt alan pikkuhiljaa hillitsemään itseäni ja prosessoimaan tunnetilojani kypsällä tavalla.

Sanoisin, että tää blogi on ollut mun henkireikä pitkään, se on ollut mun vierellä ja katsonut mun askelia pitkään. Ollut mun tukena kun muu maailma on tuntunut paiskaavan mua avokämmenellä naamaan.

Tuntuu, että nyt vihdoin kaikki sanottava on sanottu. Tai olisi vielä paljon sanottavaa, mutta sanojen merkitys tuntuu toistavan itseäni. En tiedä ovatko nämä blogini hautajaiset vai vaan hetken aivokuoleman tuotosta, mutta tuntuu etten ole löytänyt minuuttani enää näiden tekstien seasta.

En voisi kuitenkaan kuvitella että sulkisin koko päiväkirjani yks ja kaks. Se on täynnä niin paljon prosessoimatonta ja prosessoitua, niin paljon ihmisiä jotka ovat tulleet ja menneet. Olen sitä mieltä, että vaikka sanani teksteissä välillä hiljeneeki; niin ei se sulje blogiani arkkuun ja hautaa mullan alle.

Se vaatii vaan aikaa. Minä vaadin eroaikaa tästä tekstiviidakosta.

Ja kun palaan, siitä tulee uudelleensyntymisriitti. Toivottavasti olette mukana siinä juhlassa.

Yours truly,

Antti

Vacation

Loman viimeinen viikko lähti käyntiin,

kesälomani on kestänyt kolme viikkoa. En pysty käsittämään saati muistamaan koska viimeksi olisin ollut näin pitkän aikaa tekemättä mitään.
Olen minä tehnyt;
nähnyt vanhoja tuttuja, uusia immeisiä, reissannut Seinäjoki-Tampere-Helsinki-Lahti vyöhykkeellä. Nähnyt ja kokenut.

Vielä tämä viikko. Sen olen päättänyt pyhittää itselleni, omille ajatuksille, levolle. Ensi viikolla oon sitten iskussa kun työt alkaa.

Tilasin uuden verokortin, hain tutkintoni loppuosaan. Nyt olen varma siitä, että ensi keväänä olen saanut edes jonkun ammatin: koulutettu esimies. Se oikeestaa kuulostaa ihan kivalta.

Välillä tän asunnon seinät tuntuu kuin ne olis mun koti.
Toisena päivänä nää seinät tuntuu kuin olisin vieraan talossa kylässä.

Se saa ajattelemaan, että onko omat valinnat jo monesti elämässä vienyt toiselta sen kodin tunteen?
Pohtimaan, että ajatteleeko ihmiset musta nykyään vain et oot heidän unikaveri ja sen jälkeen unohtavat minut kuin yksinäisen lehden syysyöhön.

Välillä tekis mieli leikkii kotia, jossa vois huutaa "Honey, I'm home."

Somekielto ajatuksille

Ahdistaa, kun eksyn teksteihisi. Kun kirjoitat kauniisti niistä asioista jotka olen mustalla värillä sakeuttanut.

Hukuttanut sinut sumupilveen ja blurrannu kuvasi ajatuksissani. Silti ahdistaa kun luen uudelleen ja uudelleen kaikkea miten minä olen taas tehnyt väärin.

Ehkä joku päivä minäkin ymmärrän, että jonkinlainen aukko on mun sydämessä johon on pakko löytää pikaliimaa tai paikkaaja.

Olen etsinyt spotifysta kaikki mahdolliset soittolistat mitkä on melankolisia, alakuloisia, herkkiä, tyhjyydentäyttäviä. Minä olen ollut peloissani hetken.

Viimeksi lauantaiyönä, minun kävellessä unen rajamaata kohti Katajanokalla sataman lähellä. Katseeni jäi harhailemaan siihen maisemaan. Ajatukseni sai taas vallan ja yksinäisyys kummitteli mieltäni. Pelko siitä, miten elämä tulee menemään näinä päivinä.

Pyrin pakenemaan tätä kaupunkia, näitä katuja. Mä olen ihminen joka tarvii liikettä. Ihminen joka ei osaa päättää enää järkevästi blogitekstejä.

Piste. Siihen on hyvä lopettaa nämä ajatukset tältä päivältä.

Tahtosin kirjottaa jotain kaunista,

mutta päässä kiertää vaa ajatuksia harmaita.

Jos kuolee yksin nuorena,

niin ei tarvi huolehtii siit ettei löytäs ketää vanhempana.

Tahtosin joskus vielä laittaa sulle viestii ja kysyy mitä kuuluu ja käydä kahvilla.

Ehkä mä en vaa osaa enää käsitellä itteeni tai ajatuksiani.