Ruutuun tuijottaessa tuntuu, että pala palalta oon eksynyt ja en ole koskaan ollut niin hukassa kuin nyt. En ees tajua miten ikinä päädyin siihen jamaan, jossa pyörin nyt.
Mua ahdistaa, koskee rintaa ja stressin oireet vaihtelevat kehossani. Mua vaan pelottaa niin saamaristi kaikki, sekä minkä takia kaikki kaatuu yhellä kertaa mua päin? Millon piti alkaa ottaa niin paljon vastuuta kaikesta..
Ainoa lohtuni on ollut tänään tuhannet ihmiset joiden kanssa olen päässyt puhumaan, jotenkin ekaa kertaa sydämessäni olen ollut iloinen kun puhelimeen soitettiin monta kertaa "Missä olet" "Kai sä tuut tänne?".
Plus rakastan muutamaa hyvää ystävääni, jotka vei mut tänään näiden huolien keskeltä hetkeks Lahden elämään syömään ystäväni kustannuksella.
Jotenkin mun on vaa päästävä tolpilleni ja korjattava nää erheet joiden takia oon niin syvässä kuopassa, että täält ei hevillä ylös nousta.
Mun on vaa otettava päivä kerrallaan ja askel askeleelta varovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti