Puen päälleni, paleltaa lisää.
Kirjoitin tämän Orlyn lentokentällä 6 tunnin odottelun aikana:
"Sanotaan ihmisten elävän hetkessä. Katseeni vaihtuu Orlyn lentokentällä ihmisestä toiseen. Toiset hymyilevät. Toiset riitelevät. Toiset suutelevat. Toiset itkevät. Missä minä seison. Ilmeettömänä kaiken tämän keskellä. Joku kerjää rahaa ja pudistan päätäni. Hyvä jos rahaa on itselleni. Itsekästä ajattelua.. Samalla ehkä kyse on itseni suojelusta tai luottamuspulasta, siinä laitanko rahaa oikeasti mihinkään hyödylliseen. Onko mykkä rahaa keräävä nainen oikeasti mykkä vai juokseeko rahat saatuan riemusta kiljuen kulman taakse?
Ehkä maailmankuvani on muutenkin välillä niin raadollinen. Asiat joko ovat tai eivät ole. Välimaastossa eläminen tuntuu mahdottomuudelta. Tai vähintäänkin siinä sekoaisi. Miksi pitäisi elää sellaisessa tiedottomassa tilassa? Kun voi tietää omat valintansa ja jättää kysymysmerkkivalinnat kokonaan mietinnöissä ulkopuolelle... Kohta lentomme lähtee, enkä tiedä mihin vien laukkuni. Joten on minun hetkeni puhua, kysyä, olla tiedoton...
Olen hyvä olemaan tiedoton. Silloin ei tarvitse päteä. Ei tarvitse tietää liikaa mistään."
Nyt riisun villapaidan, kuuntelen musaa.
Ei se ole oikeaa palelua, se on kaipuuta.
Ikävä on vain.
Ikävä on maailmaa jossa elän.
Ikävä niitä keiden kanssa sitä elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti