Ehkä se johtuu melankolisesta musiikista, yliväsymyksestä työviikonlopun jälkeen, muutamasta siemauksesta alkoholia suullani mutta tänään tahtoisin taas avautua. Itkeä ja vuodattaa ajatuksiani blogiini sen täydeltä ja sen yli.
Vaikka mulla ei olis syytä. Mä silti puhun, mä silti valitan, mä silti puran tätä mielipahaa ja kamalaa oloa joka mun sisintä vähintää kerran viikos puristaa ja kuristaa.
Kun mä en tiedä millä puolella sänkyä maata, kun puhelinluettelosta pitäs miettiä kelle soittaa. Niin se kaikki lyö vaan tyhjää. Se ei lyö mua nyrkillä, se olotila ei ees huitase tai hengitä mua päin. Se kaikki yksinäisyys vaa ohittaa mut. Se viimenenki tunnetila jättää mut seisomaan tyhjän päälle. Se mua pelottaa. Pelottaa saakelisti.
Mä oon menettänyt voimavarat enää soittaa kellekkää. Kysyä keltäkään et nähdäänkö.
Mua pelottaa et ne on kaikki lähtenyt toisten matkaan, toisiin ympyröihin, toisiin hymyihin, toisiin keskusteluihin. Olo olis kun sut ois kutsuttu kemuihin, kemuihin jossa et tunne ketään. Vaan sen päivänsankarin. Sä vedät sillo vaa nii kovat kännit muiden kaa et joskus aamuyön pikkutunteina sä jaat elämäntarinat ja syvällisimmät filosofiat niiden kaa. Niistä tulee sun sen illan humalabestikset.
Mua pelottaa. Pelottaa se et pikkuhiljaa tää kaupunki sulkee mut laatikkoo. Kun sul ois aikaa, mut sä et enää osaa tehä aikaa muille. Kun et enää tiedä miten olla niiden ystävien kaa ollaa. Ku mikää muu ei enää yhdistä ku ryyppyillat ja synttärikemut. Kun sä et enää tie miten olla kun kysytään et nähääkö. Sun elämään mahtuu työtyötyö.. Ja sä et enää opi olematta kattoo itseäs peilistä ja miettimään et onko tää valinta elämäs ollu se ratkasu joka kannattaa.
Tahtosin vaa et joku soittas mulle joku tälläin vapaa joka osuu arjen keskelle. Ja kysyis et voinko tulla löhöö sun kaa sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti