4/27/2017

Takapakkia

Kun seisot katkoviivalla, huomaat et oot saavuttanu itessäs jotain todella hienoa.

Se kuori minkä sisään oot käpertynyt on auennut vähän. Se et sä opit kattomaan ihmisiä ja puhumaan niille sun tunteista. Sä et niele sanoja, vaadit kohdata toisen äänen. Et lopeta tunteitas viestiin. Et elä pelossa.

Tää vuosi piti olla rakkauden vuosi. Alkuvuosi on näyttänyt kompastuskiveltä. Mahtavia ihmisiä, silti mahdottomia tunteita. Taipaleita jotka ovat alkaneet, mutta loppuneet myöskin nopeammin kuin minä oppisin sanomaan aakkoset takaperin.

Rehellisesti minun uskoni kahden ihmisen väliseen yhteyteen on mennyt. Ne tuntuu avaavan epäuskon haavoja. Ne tuntuu repivän niistä kohti mistä juuri luulee parantuneen.

Eilen yöllä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Se oli pelastus. Minä uskon siihen että se kantaa. Ystävyys. Onneksi rakkautta on monenlaista, kumppanuutta, intohimoista, ystävällistä. Tällä hetkellä se kumppanillinen ystävyyssuhde on tärkeä.

Nyt vain kaipaisin haleja ja pusuja, sellaisia ystävyyspusuja, aitoja halauksia. Paijausta. Sit mä voisin taas päättää et ehkä mä vielä annan uskoni rakkaudelle.

Koska tää vuosi on vasta edennyt 1/4 verran, eikä pettymyksiä vielä oo saatu tarpeeksi. Onneksi kokemukset opettaa ja ihmiset kasvattaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti