6/12/2017

Polunraivaaja

Eilen yöllä sen tajusin, tajusin kuka on suurin vihollinen minun ja kumppanuuden välillä.
Suurin vihollinen olen ollut minä.

Ei ehkä joka kerta, mutta osakseen. Luin viestiketjuja, kunnes vihdoin se iski minuun. Täys kusipää. Mua alko hävettää, paha olo valtas mun mielen. Mun teki mieli vaa soittaa ihmisille ja pyytää sydämeni pohjasta anteeksi millanen mä oon ollut.

Mä en käsitä miten tunteettomaksi mä osaan heittäytyä, kuinka kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kivinaamaksi. Se todellisuus sattui. Se kaduttaa. Se on mun suurin virhe.

Mutta niinkuin joku joskus sanoi, ei kukaan kasva yhdessä yössä aikuiseksi. Se vaatii monta risteystä, monta käännekohtaa. Siinä tehdään valintoja, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet oikeilta. Ei ole heikkous myöntää olevansa heikompi, sillä vihdoin oon tajunnut et moni muu on ollut se vahvempi osapuoli. Nyt mun on pikkuhiljaa alettava kattomaan peiliin ja todettava, että mä oon se paha. Mä oon se paha, mikä velloo sitä suhdetta.

Jos saisin päättää, tekisin monta käännekohtaa uusiksi, raivaisin uusia polkuja. Kattosin ekana peiliin ja opettelisin tajuamaan et hei minä, tajuuksä et täs sun ees seisoo ihminen joka on valmis taistelemaan sun puolesta, sun ja hänen yhteisestä taipaleesta. Eikä olla niin et hei minä, tajuaksä et sä et osaa olla tässä, pakene vielä ku voit!

Ihminen tekee virheitä. Ihmine kasvaa. Mutta tuleeko jossain kohta virhelistasta niin pitkä, ettei sitä enää korjatakaan? Silloin ei auta korjauslakka musteen päällä. Jääks mä sillon yksin?

Arvon lukijani, jos sinulla on joku jota rakastat. Raivaa polku hänen kanssaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti