Hassua, elämä on niin hassua

Hiljaisuus velloo jälleen, okei osasyynä on se, että mä oon maannu kuumeessa sängyn pohjalla pari päivää.

Elämä on muuttunut hassuksi,

tunnen riittäväni ihmisille.

Tuntuu, että se mitä mä oon, mitä edustan, sitä kuka mä oon, mitä mä sanon, mitä mä teen, riittää..

Mulla oli tos hetki sitten kriisi itseni ja elämän välillä. Mua ahdisti se kun en ehtinyt näkemään kavereita. Ahdistaa se välillä edelleenkin. Mut samalla tajusin et mä vaadin itseltäni aivan liikaa, ei ihminen saisi aikatauluttaa jokaista sosiaalista tapahtumaa. Ystävien tapaaminen pitäisi olla nauttimista, ei tuntua velvollisuudelta.

Ei oo myöskää aina niin kylmä. Saa hymyillä. Lupa hymyillä. Sulla kans. Hukatut tunnit tv:n ääressä. Pixar-elokuvia, hölmöilyä. Sä kysyt siitä zombisarjasta, nauran.

Mä oon luonut elämän jossa on velvollisuutta ja vastuuta, mutta velvollisuuksilla joista mä saan nauttia :)

Uskalla ja nauti samalla

Ihmiset puhuu monesti peloista, inhoista ja kaikesta muusta kurjasta, itse samaan kategoriaan lukeudun.

Puhun nyt sydämestä, rakastumisesta ja ihastumisesta. Siitä, että uskalla tarttua. Tarttua tunteisiin.

Ennen olisin paasannut kirja kourassa seurusteleville, että älkää rakastuko, päädytte eroon kumminkin.

En minäkään tällä hetkellä tahdo rakastua, tai tahdon mutten tahdo. Minua pelottaa ajatus rakastua uudelleen, ei sen takia etteikö se ole ihanaa. Vaan koska rakkaus on niin älyttömän haurasta.

Mutta sanon jokaiselle kumminkin pettyneelle, että täytyy uskaltaa rakastua! Täytyy uskaltaa mennä edelleen tunteista sekaisin. Täytyy edelleen nauttia siitä kaikesta mistä tähänkin asti.

Täytyy uskaltaa luottaa toiseen, täytyy uskaltaa uskoa siihen rakkauteen. Koska fakta on se, että rakastuminen sekä pelottaa että kantaa samanaikaisesti.

Uskalla ottaa elämästäs ohjat, älä anna elämän ottaa ohjia susta. Sillä siinä pelissä häviää vähintään neljä kertaa kuukaudessa.

Elämänilo

Tuntuu ihanalta jatkaa.

Kirjavassa maailmassa. 

Tuntuu niin hiton ihanalta hymyillä.

Ihan hitsin hitsin hyvältä.

Oon niin onnellinen,

koska mä tutustun niin upeisiin ihmisiin.

Olin eilen kaverilla yötä. Nukuin niin pitkään, niin pitkään. Tuntui hyvältä nukkua pitkään, koska muutamat yöt on jäänyt vähän vajavaisiksi unien osalta.

Tuntui hyvältä mennä tänään taas uuden tuttavani kanssa kahville. Tuntui hyvältä jutella. Tuntuu ihanalta olla vain. Maailma muuttuu niin paljon ympärillä, että pysähtyminen tuntui oikealta. "Ei mulla oo mihkään kiire." Ei mullakaan. Anteeksi, että oon aina vaan menossa. Tahtosin pysähtyä katselee tähtiä siihen.

Oon monta kertaa pysähtynyt nyt iltaisin katsoo tähtitaivasta, palellen. Mutta tuntuu niin kauniilta katsoa tähtitaivasta. Minusta maailma on tosi kaunis paikka, öisinkin.

Anteeksi, ettei oo ollu mitään sanottavaa ollu.

Mut hei, on kivaa olla iloinen.

Ystävyys, oot huikea keksintö

Huojun musan tahtiin,

tuntuu oudolta hymyillä vaikka välillä temppuileva onkin mieleni.

Oon tajunnut et mun ei tule jämähtää, kärsiä ja kiduttaa itseäni. Oon valmis kohtaamaan elämäni.

Tajusin viime yönä taas enemmän kuin hitsin onnellinen oon siitä kui paljon pitää olla tyytyväinen kun näkee vaivaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon. Sillä faktahan on se, ettei mikään ystävyys kestä jos sitä ei hoida. 

Se on kuin kukka, kuihtuu jos se unohdetaan liian kauaksi aikaa.

Ystävyys on pala paperia, muovitaskussa. Täynnä tekstiä ja tarinoita. Hyvin säilytettynä sen tarinan pystyy lukemaan koko elämän ajan, vaikka siihen jäisikin pari ryppyä ja taitetta matkan aikana. Sillä se paperi on ja pysyy tallessa, jos sitä ei revitä saati polteta.

Sillä ystävät on tärkeitä, he tekevät minut. He ovat tehneet siitä upean tähän asti. He tekevät mun elämän.

Kuunnelkaa, tää o paras

Mä löydän ilon

 En löydä tarinaan hopea reunusta,

en kirkkain kirjoin valmistettua peittoa.

Löydän onnen siitä mihin se jäikin,

ystävyydestä.

Löydän onnen siihen mihin se alunperin kirjoitettiinkin,

välittävistä ihmisisitä.

Löydän hymyn niistä pienistä välittämisen rippeistä,

niistä uusista hymyistä.

Niistä kivoista ihmisistä,

niiden ihmisten iloisista ilmeistä.

Sun on muutettava itses ennen muita

Painoarvo paluuseen, ympyrä suljetaan.

Hetki johon palaan on todellisuus.

Se sattuu, tekee kipeää, mutta se on aitoa.

Itsensä kasaaminen lähtee juuri siitä, faktoista. Itselleen asettamien illuusioiden ja heijastuksien. 

Harhakuvien poistamisella. 

Tulee myöntää itselleen, ettei aika enää ole pysyvä, mikään ei palaa niinkuin se on ollut.

On aika jatkaa. On aika unohtaa ja mennä.

Tulee olla valmis kiskomaan tennarit ja lähteä uudelle retkelle, retkelle itseensä.

En puhu etteikö taivaltaminen itseen ole joskus ehkä maailman vaikein asia, ehkä maailman ankarin ja vaikein juttu se on välillä. Samalla se opettaa itsestään niin hitsin paljo. Siin tajuaa mitä oma elämä merkitsee itselleen. Tajuaa sen painoarvon niissä ketä siin on ja ketkä siitä ei oo lähtenyt.

Itseensä on kääriydytty niinkuin huivin suojiin,
elämään luodaan verho, kangas.

Joskus ihminen onnistuu jopa huijaamaan itseään siinä verhossa, sen nätissä kuviossa ja kankaan laadussa.
Verhoa on välillä vaikea siirtää todellisen ikkunan edestä, oman itsensä.

On vaikea käsittää kuinka paljon voi menettää muutamassa minuutissa elämässä,
voi olla vaikeaa käsittää kuinka paljon korjaamista sellaiset asiat vievät elämässä.

Kun saa itsensä vihdoin korjattua, on taas kasvanut enemmän.
Voi pikkuhiljaa kaivaa päänsä esiin siitä piilosta, mihin sen jo lapsuuden aikana päätti verhoilla.

Tää jätkä ei oo pelkkä harhakuva

Tuntuu jännältä, että tunnetilat heittelee. Laidasta laitaan, hymystä kyyneliin.

Mutta rehellisesti sanottuna olen ollut nyt niin loppu vähän aikaa ettei blogiin yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa.
Monta kertaa uuden tekstin alun olen kirjoittanut, hapuillut kumminkin jo hetken päästä ruksia ja niin taas katosi yhdet ajatukset bittiavaruuteen.

Tahdon sanoa olevani vahva ihminen, ihminen joka jatkaa. Ihminen joka ei katoa, ihminen josta ei tule varjoa muiden ihmisten edessä. Tahdon olla sellainen jonka kyyneleet vuotaisivat edelleen, ihminen johon ei siltikään enää koskisi. En tahdo olla kivusta seonnut, surusta murtunut saati odotuksista riemastunut.

Olen kyllästynyt lupauksiin, nehän ovat ihmisen luoma harhakuva toiselle. Odottavaa tilaa lisäävä. Miksi sitten sana lupaan saattaa unohtua, kadota. Ne rikotaan, lupaukset rikotaan. Ei aina. Mutta osa niistä. Tämän takia minun mielikuvani lupauksesta on hukkunut, murtunut. Tahdon että se todistetaan. Todistetaan ihmisen hyväntahtoisuus.. Todistetaan, että lupauksella on edelleen painoarvoa.. Ettei se ole sana vain muiden joukossa.

Mut mä tuun nousemaan tästä kaikesta, kaiken tän vaikeuden keskeltä. Se ei oo helppoa, se on hiton vaikeeta.

Mutta mä nousen, nousen niinkuin aina ennenkin.

Koska mulla on niin hyviä ystäviä, niitä jotka mut nostaa aina uudestaa. Niistä mä oon hiton tyytyväinen.

Mä oon hiton ylpeä siitä mitä mä oon, vaikka välil oisinkin maassa.

Vanha kuva, mutta sitä kautta muistuu monta hyvää aikaa.