Niistä pakomatkoista kohti niitä tyhjiä katuja

Ehkä se johtuu melankolisesta musiikista, yliväsymyksestä työviikonlopun jälkeen, muutamasta siemauksesta alkoholia suullani mutta tänään tahtoisin taas avautua. Itkeä ja vuodattaa ajatuksiani blogiini sen täydeltä ja sen yli.

Vaikka mulla ei olis syytä. Mä silti puhun, mä silti valitan, mä silti puran tätä mielipahaa ja kamalaa oloa joka mun sisintä vähintää kerran viikos puristaa ja kuristaa.

Kun mä en tiedä millä puolella sänkyä maata, kun puhelinluettelosta pitäs miettiä kelle soittaa. Niin se kaikki lyö vaan tyhjää. Se ei lyö mua nyrkillä, se olotila ei ees huitase tai hengitä mua päin. Se kaikki yksinäisyys vaa ohittaa mut. Se viimenenki tunnetila jättää mut seisomaan tyhjän päälle. Se mua pelottaa. Pelottaa saakelisti.

Mä oon menettänyt voimavarat enää soittaa kellekkää. Kysyä keltäkään et nähdäänkö.

Mua pelottaa et ne on kaikki lähtenyt toisten matkaan, toisiin ympyröihin, toisiin hymyihin, toisiin keskusteluihin. Olo olis kun sut ois kutsuttu kemuihin, kemuihin jossa et tunne ketään. Vaan sen päivänsankarin. Sä vedät sillo vaa nii kovat kännit muiden kaa et joskus aamuyön pikkutunteina sä jaat elämäntarinat ja syvällisimmät filosofiat niiden kaa. Niistä tulee sun sen illan humalabestikset.

Mua pelottaa. Pelottaa se et pikkuhiljaa tää kaupunki sulkee mut laatikkoo. Kun sul ois aikaa, mut sä et enää osaa tehä aikaa muille. Kun et enää tiedä miten olla niiden ystävien kaa ollaa. Ku mikää muu ei enää yhdistä ku ryyppyillat ja synttärikemut. Kun sä et enää tie miten olla kun kysytään et nähääkö. Sun elämään mahtuu työtyötyö.. Ja sä et enää opi olematta kattoo itseäs peilistä ja miettimään et onko tää valinta elämäs ollu se ratkasu joka kannattaa.

Tahtosin vaa et joku soittas mulle joku tälläin vapaa joka osuu arjen keskelle. Ja kysyis et voinko tulla löhöö sun kaa sinne.

Katkoviivalla

En tie.

Ahdistaa ihan saakelisti.

Se et kukaa ei kysy miten jaksan.

Muutama tosi kaukaa on nähny vaivan ja tullut moikkaa. Luovutusvoitto yksinäisyydelle

Onko tää takapakkia jo niin pitkälle menneellä polulla.

Mieluummin taustatuki muille joukoille,

hyljätään harmaa sotilas rintamalle.

Jotenkin sydämeen sattuu.

Pelottaa.

Oon oikeesti ekaa kertaa iha yksin täällä.

Sano mitä vaan, ei mulla riitä ajatuksia siihen kaikkeen panostamaan.

Nyt on ollu vastuuta, tilaisuus näyttää et mä pystyn tekee muutakin kuin vain olla.

Ensi viikolla lähden töihin Vaasaan.

New people, new streets.

Miks mun huonekasvi tekee kuolemaa,

miks mun paperityöt kasaantuu ruokapöydän kulmalla?

Miks tiskit ei tunnu tiskaantuvan,

eikä lattia puhdistu ittestää?

Ei jaksa.

Saaks vaa nukkua? Sellasta satavuotis-unta.. 

Oon vähä väsy. Vähän vaa.

Työukko

Tosiaan, elämäni on mennyt aikamoista pikakiitoa. Nopeammin kuin päivät ehtivät vaihtua ja tunnit jaksavat vieriä.

Aloitin tämän viikon alussa apulaisravintolapäällikkönä. Tuntuu aika suurelta kantaa jo tuollaista titteliä näinkin nuorena.

Pari vuotta sitten minä halusin olla sosionomi, opiskella lastensuojelu tai sitten päihde- ja kriminaalityötä. Sen jälkeen menin töihin liikennemyymälään, josta seurasi kiinnostus restonomiksi ja palveluliiketoiminnan kehittämiseen suuntaamaan voimavarat.
No elämä ei todellakaan ole koskaan ollut minulle koulun puolelta kovinkaan suopea. En ole jaksanut panostaa tarpeeksi, enkä sitten päässyt haluamaani kouluun.

Sitten päätin vaihtaa maisemaan ja mennä nykyiseen työpaikkaani, työntekijästä vuoropäälliköksi ja vuoropäälliköstä apulaisravintolapäälliköksi. Kiinnostus ravintola-alaa kohtaa on vain vuodessa kasvanut. Voin kertoa teille, että asenne on se mikä näissä hommissa ratkaisee. Aina on mahdollisuus saavuttaa töissä jotain. Sun on vaa näytettävä et susta on siihen ja pyrittävä tavoittelee aina vaan korkeammalle!

Johtoporras

Kun uudet haasteet taas työelämässä.
Esimies esimiehille.

Vastuuta.

Se jännittää.

Kyl musta on tähän. Pitää vaa pitää päänsä.