Kiss kiss

Arvostettu asia on ystävyys,

upea asia on hymy,

kaunis asia on rakastava sydän.

Kaikki käärittynä paperiin,

suljettu kukkakääröön.

Minä pidän ystävistäni.
En perusta parisuhteesta, en usko sellaiseen rakkauteen.. Tahtoisin kyllä.

Ehkä joskus.

Nyt minä uskon rakkauteen jonka luon ystävien ja itseni välille.

Uskon lämpimään sydämeen, joka halaa ystäviäni.

Kaunista on ystävyys.

Niin kaunista.

Mess like a f*cking soup

Oon lipunut usvassa, jossain ahdistuksen ja ongelmien keskellä.

Hukkunut sydämen katkeraan musteeseen, Menettänyt otteeni itsestäni ja tavoitteistani.
Tajunnut kuinka rakkaus on vain silmänlumetta, valetta ja toivotonta tavoittelua.

Mulle on aina merkinnyt ihmisen aito välittäminen paljon, Nykyään se tunne on kadonnut. Musta tuntuu että välittäminen on kadonnut ihmisten keskeltä. Ollaan toistemme haamuja, kuljemme toistemme lävitse. Toinen näkee toista enemmän, toinen kääntää poskensa.

Elämä on siitä niin käsittämättömän suuri kompleksi ja epäloogisuuden rihmautuma, etten oikeen enää osaa hahmottaa sen kulkua. Siihen ei osaa enää luottaa. On epävarmempi, on epäluuloisempi.

Samalla tää muuttaminen, aikuistuminen ja talous on tullut mulle enemmän prioriteetiksi. Niin sanotusti enemmän ajatus "miten selviän huomiseen" on keskeisempää kuin "kenen kanssa selviän huomiseen". Väärä ajatusmalli, silti niin keskeinen tässäkin individualistisessa ajatusmallissa. Yksilön on selvittävä. Yhteisö ei siitä välitä.

Sanotaan, että nää muutama kuukaus on nyt ollut tavallista tiukempia. On tullut odottamattomia menoja, odottamattomia kuluja. Kaipaa sitä kun sai vaan tuhlata ja mennä huoletta. Nyt pitää alkaa opetella. On taas opittava kuinka säästää. Kuinka olla vastuullinen.

Ehkä tää on vaa hyväksi. Karu maailma pakottaa kohtaamaan itsensä. Joskus itse ei vain tahtoisi kohdata maailmaa.

Ei eloni pelkästään huonoa ole, oon oppinut arvosta tiettyjä ihmisiä paljon enemmän. Oon oppinut taas ymmärtämään aidon ystävyyden ja kaveruuden eron. Oon tavannut uusia ihmisiä. Osa tuli pysyäkseen, osa lähti nopeasti seuraavaan linjaan jättäen mut tähän tilanteeseen. Mut ne jotka jäivät ansaitsevat hymyn ja sydämen. Arvokkaita ja upeita ihmisiä.

Kumpa voisin vaa palata aikaan kun hymy oli kokoajan aitoa.

Kylmä sydän, kylmä äijä

Olen kyllästynyt.

Kyllästynyt tähän maailmaan jossa lupauksilla ei ole merkitystä.

Tämä maailma on muuttunut paikaksi jossa ajatuksilla ja puheilla ei ole enää merkitystä.

Olen pettynyt, sekä ihmisiin että odotuksiin.

Oon monta kertaa sanonut ihmisille "yhden asian sanon sulle, älä lupaa mulle mitään. jos sä et pysty varmasti pitämään sitä. Älä lupaa. Vähemmän kipua kun sanot et ehkä voidaan vaa nähdä tai ehkä tehdä tai ehkä olla." Älä anna mun olettaa että asiat tapahtuu. Koska sovitut asiat ja niiden jättäminen viiltää mua auki uudelleen.

Haavoittunut ja haavoittuva.

Tee palvelus. Seiso sanojesi takana tai älä puhu ollenkaan.

Onneksi mä oon opetellu feikkaamaan hymyn, oon myös paljon vahvempi.
Jos sä et välitä, ei munkaan tarvi.

Jahtaa itseäsi pyöreässä huoneessa

Yö on jotenkin helppoa aikaa lähestyä ajatuksia.
On helpompi kohdata omat varjonsa pimeydessä ja tavata omat demoninsa silmästä silmään.

Ajatuksiini on kellunut pelko jämähtämisestä.
Pelko paikalleen jäämisestä ja unelmien ja tavoitteiden hukkaamisesta.

Oon pelännyt siitä asti kun mun koulu loppu, että mä en pääse eteenpäin elämässäni.
Sain töitä, menin töihin ja jäin. Työ oli helppo tapa olla, talous oli turvattu.
Nyt jo toista vuotta, ilman mitään oikeaa koulutusta teen töitä edelleen.
Teen työtä, mutta yritän epätoivoisesti tavoitella tulevaisuutta; tuloksetta.

Se on saanut minut pelkäämään. Olen pysähtynyt. Elän harmaata elämää. Väärää elämää.
Minulla on joskus ollut suuruudenhulluja tavoitteita, intohimoisia unelmia ja puuterinomaisia haaveita.
Oon haaveillut korkeakoulusta, monista ammateista, uusista työpaikoista, uusista paikoista.

Oon haaveillut elämästä.
En sano, ettenkö edelleen tavoittele unelmiani. Haen kouluun edelleen, samalla pelkään välillä et mun usko siihen touhuun ei enää riitä. Mut mä yritän edellee. Se vaatii ponnisteluja.

Samalla kun mä oon jämähtänyt niin mun tunne-elämä on rientänyt.
Mä oon niin eksyksissä itseni kanssa. Kun en tiedä mihin tuntea, mistä tykätä, kuka on jäädäkseen.

En osaa etsiä mitään pysyvää sydämelleni.

Tuntuu väärältä olla tälläinen. Koen olevani hirviö.

Tuntuu väärältä rientää ja pysähtyä samaan aikaan.

Time to start thinking

Mihin mä olen kadonnut? En osaa vastata itsekään.

On liki kuukausi, kuukausi siitä kun viimeksi avasin suuni ja kirjoitin. Avasin ajatukseni ja pohdin.
Olen lukenut blogeja ja avannut... Olen avannut blogini. Samassa kun käteni kohtasivat näppäimistön alkoi väsyttää. Tuntuu että aivoni olivat ylikuormittuneet. Bloggaaminen alkoi maistua puulta.

En saanut tekstiä syntymään. Minusta ihmisen mieli on muutenkin niin outo. Joskus kun ei vaan kiinnosta niin asiasta ei sitten millään saa mielenkiintoista vaikka kuinka yrittäisi.

Mun elämä on vaan mennyt, mä oon tehny duunia ja koittanut rakentaa tätä uutta kotia. Nykyään mun sydän elää tosi outoa elämää. Se ei tiedä mitä se tahtoisi ja kenestä.

Mä tahtosin vaa elää. Muuta ei tässä vaiheessa voi maailmalta pyytää.

Friends or foes

Päätin kiertää yksioikoisen ja ehtyneen ajatusmaailman ja alkaa rääpiä aivojeni rippeistä tähän jotain pitkälle vietyä ja pohdinnalllisempaakin asiaa.

Pohdinnan aiheena olkoon: Minä muiden joukossa

Olen aina ollut laumaeläin, samalla sutena ihmisten joukossa. Yksin yhdessä. Taustatuki on ollut mulle koko mun elämäni ajan ollut todella tärkeää. Mä oon tukeutunut monesti kun en vaa enää pysty mihinkään. Mä monesti lähden kavereiden kaikkien kanssa menemään ympäri ämpäri ja punkkaan millon kenenkin luona koska mä pidän ihmisistä.

Samalla mun susi on ottanut roolin elämästäni. Yksinäisyys on ehkä superein juttu maailmassa. Se kun ei tarvi puhua kenellekään. Saa olla yksin. Saa olla puhumatta. Saa olla just sellanen kun on. Tykkään olla yksin ja kuunnella musiikkia. 

Ajatuskin kulkee. Blogiin kirjoittamisesta ei tulisi mitään jos mä oisin ihmisten ympäröimänä. Ajatus lakkaa, keskittyminen herpaantuu ja kiinnostus loppuu. Ehkä juuri luovuus syntyy silloin kun kukaan ei katso ja saa toteuttaa itseään juuri niinkuin itse tahtoo.

Mä oon aina painottanut kaikille heidän tärkeyttään mun elämässä, mutta samalla olen huomannut etten aina pysty osoittamaan sitä heille. Mun käyttäytyminen läheisiä kohtaan on rakastava, mutta luotaantyöntävä. Mä en kysy ihmisiltä et nähdäänkö, en kysy et mitä kuuluu. Tähänkin järkisyisen perustelun myötä valaisen tilannetta.

Mä oon joskus kysynyt paljonkin, mutta vaikka en voi piiloutua mies-sukupuoligenren alle niin heitän korttina sen pöytään. Mulle on ok vaik ei olla pitkään aikaa yhteyksis ja jutella päivittäin kaikenmaailman juttuja läpi. Miesten kesken ystävyys on monesti jotenkin yksinkertaisempaa kuin naisilla. Miehet eivät vaadi toisiltaan mitään suurempaa. Käydää heittelee pari kertaa korista, pelataa sotapelei, morotellaa ku kävellää ohi. Se riittää ja ystävyys pitää. Naiset vaativat välillä ystävyydessä paljon enemmän.

Toinen syy on ehkä se oma yritys ja vastakaiku siihen. Joskus näin niin kauheasti vaivaa ystävyssuhteisiin jotka kaatuilivat. Torjuntaa ja kaikkea on aiheuttanut muhun sellaisen lievän välinpitämättömyydentunteen alitajuntaan. "Ehkä se ottaa yhteyt sit ku se tahtoo nähdä." Ei kyllä siis minä puhun heille jotka puhuvat mulle mutta olen kyllästynyt puhumaan ihmisille joita ei kuitenkaan kiinnosta kuin esittää välittävänsä. Samalla itse tiedostaen et "moi,mitenmeneehyvinmitäoottehny"-keskustelun jälkeen ei puhuta taas pariin viikkoon.

Ystävyys on niin vaikea tasapainolauta etten oikeen usko et kukaan koskaa oppii ymmärtämään sitä täysin missään maailmankolkassa.

Anteeksi tälläisestä tekstioksennuksesta, mutta toivon et jos joku tän lukee niin sais jotain irtikin.

I salute you life

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneet mahtifloodinini somessa, niin pakko nyt vielä palata hehkuttaan nyt oikean pöydän ääressä.

Eli noin viikko sitten muutin, muutin ystäväni kanssa Lahteen asumaan. Ökykartanoni, kerrostalossa. Uuden elämän alku ja uudet askeleet. On tuntunut kivalta asua ihan ydinkeskustassa ja nauttia muutaman minuutin kävelymatkasta ostoskeskuksiin. Paljon laittamista, paljon tekemistä vielä olisi. Mutta näin on hyvä.

On ihanaa että on oma asunto. On oma koti. On lupa olla ja mennä. Saa alkaa keskittymään 100% itseensä.

Tästä tää mun tarina alkaa.

Uusi sivu elämässä käännettynä.