Pitkästä aikaa on haikea olo.

Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.

Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.

Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.

Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.

Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden  haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.

Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.

Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.

Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.

Pakko hengittää pahaa oloa pois.

Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.