Keep me in your arms

Kun sä heijastat kuvajaises minulle,
minuun syttyy loppumaton ilo.

Minä olen onnellinen,
minä iloitsen.

Ennen en osannut arvostaa niitä pieniä asioita,
niitä katseita ja kasvoja.

Nyt olen iloinen monesta asiasta, monista ihmisistä, niin paljosta.

En tiedä miten voisin olla yhtä kiitollinen, kuin mitä nyt olen.
Olen saanut lähelleni ihmisiä, välittämistä, rakkautta, ystävyyttä, arvostusta ja kunnioitusta.

Olen saanut ympärilleni tukiverkoston,
haavin johon uskallan pudota. Nukahtaa ja olla suojassa

samalla olen niin hiton epävarma,
siitä et mitä mä oon.

 On niin yksinäinen olo vaikka mulla on avaimet niin onnelliseen elämään.
Kukaan ei koskaan opettanut miten tää lukko avataan.

Mä heitän sekaan ihmettelyn ja ihmetyksen,
hämmentyneisyyden ja kummastuksen.

Mä oon välil niin sekaisin etten tiedä mitä tekisin.

Vuodenaikojen mukana kaikkea hyvää

Elämä on pysäyttävää. Elämä on iloa.
Elämä on vihaa. Elämä on surua.

Tänään kumminkaan en puhu siitä kuinka joku asia ärsyttäisi minua. Puhun kasvamisesta.
Oon huomannut kasvaneeni paljon. Sekä ulkoisesti et sisältä.

Omalla tavalla aikuisuus maistuu suussa hyvältä. Sanana, ajatuksena.
En puhu etteikö pikkupojan elkeet elele taustalla, mutta samalla kypsyys on osannut ottaa vallan myös minussa. Se ei edes haittaa.

Niinkuin syksy tuo pimeyttä, tulee kevään mukana valoa. Se tuo mukana ihmiset uudelleen.
Minä olen nähnyt ja tulen aina näkemään. Kuinka kevät tuo ihmiset vanhempana ja iloisena taas esille kuoristaan.
Keväinen aurinko hohkaa ihmisten kasvoilla, silloin olen iloinen. Olen iloinen siitä ilosta mikä valtaa ihmiset.

Katse tulevaan,
suunta eteenpäin.

Ei tule pysähtyä ja jäädä. Tulee ajatella, että kinosten alta paljastuvat voikukat.
Ajatella, kuinka keltainen väri saa hymyilemään. Kuinka voi kulkea tennarit jalassa pitkin asfalttia.
Potkia hiekkaa ja pikkukiviä pitkin tienpiennarta, valvoa yömyöhään lämpöisessä.

Suunnata katseen kaukaisuuteen.

Ai että. Minä niin rakastan kevättä. Se viestii taas uudesta päivästä. Uudesta elämästä.

Tuntuu kuin alkaisi elämään taas!

Vaikka katseeni on siirtynyt osittain kokonaan armeijaan niin samalla se ei ole lopettanut minua.
Minun elämääni, minun maailmaani.

Sillä pian minä elän taas.  Pian mä saan vallata oman elämäni takaisin.

Sillä kevät tulee ja minä kasvan.
Kevät tulee ja ilo kasvaa.

Toivottavasti sinäkin hymyilet, sillä hymy on neljätuhattakertaa surua parempi.

Ps. jos jokin surettaa niin muistakaa, harvemmin sinä istut kuusen alla syömässä monta aamua puuroa putkeen ;) Eli nauti siitä aamukahvistasi pöydän ääressä lämpöisessä.

Puspus!

Nosta kätes, vanno vala, puolusta kaikkea ja auta kaveria

Perjantaina oli vala, vala jossa minä vannoin puolustavani isänmaata nyt ja aina. Kaikin mahdollisin tavoin.

Marssi ihmisten keskellä, katseet, odotukset.

Sanotaan vain lyhyesti, on ollut rankkaa. Pää on ollut koetuksella taas kahden viikon putkeen armeijassa olemisessa. Tuntuu välillä niin vaikealta jatkaa ja nousta. Mut mä oon päättänyt, että tän asian kaa mä en luovuta. Mä en tuu luovuttaa. Mä tuun paiskoo itteni kanssa enemmän töitä kuin koskaan. Mä meinaan samalla olla itseni tukena enemmän kuin koskaan.

Mä oon alkanut kasaa päätäni, yrittänyt oppia ittestäni paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Oon oppinut et asiat ei oo pysyviä, ne muuttuu., Meidän toinen kanikin oli kuollut mun armeijassa ollessa, harmittaa et ei kerennyt näkee enempää ja huolettaa toisen kohtalo et mitenkä se nyt yksinään jaksaa ku olihan noi jo semmonen pariskunta.

Vaikka elämälle on joskus opittava sanomaan hyvästit niin tulee muistaa ettei elämä jää siihen. Se jatkuu jos sen haluaa jatkuvan.

Eniten kumminkin tuntuu, että oma jaksaminen ei aina riitä. Varsinkaan tuolla metsässä aseen kanssa rämpiessä. Silloin tuntuu ettei jaksa, ei jaksa tätä touhua. Samalla mä opin määrittämään, että missä menee mun henkisen kantin rajat. Toivon et ne riittää loppuun asti.

Nyt tuntuu vaa ettei pää jaksais...

Älä pysähdy liikaa, niele kaipaus kuin sotilas

Lähteminen tuntuu taas vaikeammalta kuin edellinen.

Tuntuu, että niin moni asia jää kesken taas kun lähtee - tuntuu kuin olisi epäonnistunut

Olisi niin monta asiaa jonka tahtoisi tehdä tässä muutaman päivän aikana jotka täällä kotona on.

Tekee mieli pitää kädestä, suudella, halata tiukasti, puhua, juhlia, hymyillä. Tuntea niin monta eri asiaa.
Tavata ja tutustua.

Kaipaan kosketusta niin paljon. Tää on vaikeaa, mutta varmasti taistelun arvoista.

Sillä matka ilman kiviä olisi liian helppo kulkea. Päämäärän eteen on nähtävä vaivaa.

Oon maannut lattialla, miettinyt miten tää elämä tulisi mennä

Armeijan alettua oon oppinut arvostamaan enemmän ihmisiä, enemmän läheisyyttä, enemmän tukiverkostoa ja lähimmäisiä.

Ennen koti ja vanhemmat elivät silleen ettei niitä pakosti viikkoon reissatessa miettinyt, nyt tuolla vihreissä palvelukseen astuneena on tuntunut ihanalta istua linja-autoon ja päästä kotiin hetkeksi kasaamaan omaa arkea.

On totta, että kun armeija alkaa niin ei ole paljoa muuta puhuttavaa.  Tosin nytkin on muuta kirjoitettavaa. Harvemmin puhun teille mitä oikeasti elämässäni menee, oon pysynyt suhtkoht aina samalla linjauksella; ajatuksia ja tuntemuksia. Onhan tääkin teksti sitä mut kyl tää mun elämää konkretisoi aika paljo. 

Kirjottelen täältä Turusta, eilen alkoi loma ja hyppäsin ensimmäiseen bussiin. Matkustin tänne viettämään viikonloppuvapaatani. Tuntuu ihanalta vain olla, kuunnella musiikkia, istua(ja istua lämpöisessä kun koko viikko oltu pakkasessa) ja vain nauttia. Ei ole kiire, ei kiire niin mihkään.

Tää viikko on ollu jotenkin niin hektistä, ollaa syöty vaan ulkona pakkasessa, yövytty -20 asteessa teltassa. Ryömitty lumihangessa ymsyms. Siksi onkin ihana päästä viikonlopuksi rauhoittumaan ja olemaan. 

Mihin tämä teksti pyrkii sitten. Pyrin muistuttamaan arvostuksesta. Arvosta aikaa, arvosta niitä hetkiä niiden lähellä, jotka siinä ovat. Älä ikinä pidä mitään hetkeä vain ohimenevänä ajatuksena. Silloin kun päästää menemään ja antaa toisen vain kadota horisonttiin niin tajuaa kuinka paljon päästää menemään. Tajuaa kuinka paljon välittää, kuinka paljon kaipaa. Kuinka riippuvainen toisesta on.

Nyt ei tarvi kaivata hetkeen mitään. On ihan hyvä olla. Tottakai en oo viel puoliksikaan niin ehjä kun pitäs olla, mutta en sano et kaikki ois ihan huonostikaan. Armeija verottaa, mutta se on vaa loppujen lopuksi pieni hetki elämästä. Sen jälkeen oma elämä palaa täysivaltaisesti raiteilleen. Voi keskittyä vihdoin siihen kaikkeen mikä vuodeksi on jäänyt. Ja fakta on se, että ne joita kiinnostaa ovat tulleet jäädäkseen.

Arvostus on kuin auringonnousu, sitä kaipaa joka kerta kun tulee pimeää.

2014 - tavoitteiden vuosi

Elämää puhuttaessa, varsinkin tätä vuotta katsoessa alkaa uusien tulien aika.
Alkaa minän jälleenrakennus. Alkaa oppiminen, oppiminen itsestään.

Tulee oppia tuntemaan, oppia näkemään sydämellä, oppia ihastumaan ja olemaan.
Oppia olemaan onnellinen

On aika etsiä ympärille ihmisiä, jotka ovat jäädäkseen, pidettävä kiinni niistä rakkaista jotka rakastavat.
On opittava ettei ihmiset, jotka solvaavat, yrittävät tuhota minut ole oikeasti minkään veroisia.
On opittava unohtaa ja jättää taakseen ihmiset joista ei välitä.

On opittava arvostamaan. Arvostamaan niitä pieniä asioita, pieniä hetkiä, pieniä lupauksia.
Arvostamaan kauneutta; ihmisissä ja luonnossa.

Opittava arvostamaan itseään.

On löydettävä tasapaino, jätettävä stressi taakse.
Tasapainottaa elämän hauskanpito ja työ.
Arki ja vapaa.

Opittava olemaan vahva sekä henkisesti että fyysisesti.

Hymyilemään, se on opittava.
Opittava löytämään se hymy.

Opittava tuntemaan omat tunteensa aivan uudestaan.
On otettava vihdoin askeleet itsensä kanssa.

Ja pitää oppia pysähtymään.
Rauhoittua ja jatkaa.

Oppia, ettei elämä ole minuutissa ohi.
Siinä on paljon nähtävää.

On aika aloittaa uusi elämä, uusin tarinoin.

Sä matkaat sotatantereelle, kädessäs pelkkää multaa

Lähtö pelottaa minua,

pärjääminen,

jaksaminen.

Army calls me!

Sanon vaa et waka waka, palaillaa parin viikon päästä :O

Hiukset sano et nips ja naps!