Sanat hukkuvat sun viinilasiis, ajatukset ikävään ja muistoihin

Ajatus jää seuraamaan kerta toisensa jälkeen ikkunan takaa tapahtuvia asioita. Jää miettimään niin montaa eri asiaa.

Ystävyydestä oon tajunnut sen verra, että faktahan on se ettei se aina ole ikuista. Kaikki ihmiset, jotka ennen olivat niin läheisiä. Ne keiden kanssa vaihtoi päivästä toiseen kuulumisia ja oloja, keskusteli syvällisiä, nauroi ja itki. Ne ihmiset ovat vähitellen vaihtuneet. Vanhoista ystävistä on tullut uusia tovereita, uusista hyvistä ystävistä on tullut etäisiä kavereita. Ei enää näy heitä, muutamat jäävät, osa on, mutta pelkästään yksipuolinen yritys kaverisuhteiden ylläpitoon ei yksinkertaisesti riitä. 

Samalla lause: "Nähdään tässä joskus" tietän sen olevan vain kohtelias ilmaisu kuulostaa niin valheelta korvissa. Tietäen, ettei tapaamista tule olemaan vähään aikaan.

Tuhat ajatusta kiertää kehää, tuntuu välillä niin epävarmalta. Tiedätte sen tunteen kun kävele tiellä jään päällä ja yrittää varoa heikkoja kohtia, minkä alla on sitten vesilammikkoja, joihin sitten kastelee kenkänsä. Minä en tahdo kastella kenkiäni. En tahdo olla välillä niin epävarma, tahdon uskoa onneen, tahdon uskoa ettei minua ole korvattavissa.

Tahdon uskoa, ettei elämä ole niin yksioikoista. Tahdon uskoa rakkauteen

Ja ikävä. Se on jotenkin niin sanoinkuvailematonta. Sitä koittaa pakoilla, mutta se muistuttaa läsnäolostaan aina kun ei toivoisi.

Koska mä oikeasti elän sydämelläni. Aivot unohtu narikkaan vuosi sitten. Oon valehdellut itselleni ja rationaalisuudella koittanut pelata sydämen pois pelikentältä. Mut fakta on se, että tunteet mul velloo paljon. Oon niin kiinni kaikkeen, kaiken minkä teen, teen täydellä sydämellä. 

On kovaa elää elämää, jossa on niin paljon pelissä, eikä yhtään ketään jonka tahtois menettää.

Ps. FB-sivusta voi käydä tykkää-- > https://www.facebook.com/TunteidenPyora