6/28/2013

Jokainen sana on kasvattanut mua, jokainen puheenparsi on tehnyt musta upeemman

Mietin yöllä, mihin maailma meitä oikeastaan vie?
Mietin mitä musta on tullut tässä ajan kuluttamas maailmassa.

Aina jokaisen lauseen jälkeen jään kuuntelemaan musiikkia, jään pohtimaan mitä sanoisin seuraavaksi.

Tuntuu, että siinä vaiheessa kun pitäisi sanoa jotain. Kaiken. Kaiken mitä on miettinyt jo valmiiksi, tiedättekö vähänkuin silloin kun näkee jonkun ja on miettinyt päässä jo mistä puhutaan ja kaiken, sit se on vaa sellaista et "moi.. joo.. mitä kuuluu?" 
Minusta tuntuu välillä juuri siltä, kun pitäisi kertoa et kaikki heittää häränpyllyä, itkettää, on kurjasti, ja kiinnostus on nolla. Ni sit ko pitäis jollekin kaikki kertoa, ni pää lyö tyhjää. Hymyilen hölmönä, oon vaa ku ei ois mitää maailmas vikana.

Lainaten tuttua biisiä (Kuuluuks - Juno) 
"Heei, kuuleeks mua kukaan?
Kuuleeks mua kukaan vai oonks mä yksin, oonks mä yksin?
Mä tulin tänne huuteleen, kai joku mua kuuntelee.
Mä tulin tänne huuteleen, kai joku mua kuuntelee."

Mul on tuntunu joskus tolta, kuuleeks mua kukaan?
Onks mun sanoilla sen enempää merkitystä, onko ne kellekään oikeesti tärkeitä.

Mietin joskus, oonko mä täs maailmas yksin?
Oonko mä vaa yksin luotu tallaa näit katuja.

Mä puhuin yksin, puhuin silloin runoilla,
silloin toivoin jonkun lukevan, kuuntelevan rivien välistä.
Kuunnellen kuinka mun elämä oli kadonnut,
kuinka mulla ei ollut mitään.




Tuntuu hassulta, kuinka runoilu vain jäi.
Vähän harmittaa, mutta samalla tajusin äsken(oikeesti) et runoilu oli mulle nuoruuden siirtymävaihe. On olemassa ihmisil päiväkirjoi, ihmisil on masennusta, ihmisil on blogei, ihmisil on musaa. Ihmiset etsii tapoi, tapoja joilla ne poistaa pahan mielen.
Runoilu oli mun tapa kestää se aika kun maailma tahto musertaa mut, tapa jolla purin tunteet kun en voinut kyyneleitä vuodattaa kenenkään ees. Itkin teksteille, itkin riimeille. Puhuin sydämen runoihin. Löysin silloin runoilusta mulle tukiverkoston. Nyt runoilu jäi, mä siirryin blogiin.

Bloggauksen alku oli mulle merkki et mä olin valmis ottaa itseni kaa uuden askeleen. Olin valmis ottamaan mun itsetunnon kaa uuden prosessin. Päätin aloittaa tällä mun itsetunnonrakentamisen. Ja voin sanoo et mun prosessi alkaa pikkuhiljaa olla päätökses. Mun prosessi pään kaa alkaa tulla päätökseen, kehon kaa se on vielä kesken, mut oon samalla hyväksynyt itseni.

Mä en oo laihin kaikista, se harmittaa tietty, voisin tehdä itse muutoksen itseeni. Se vaan vaati päivän ku saan sen. 
Mut mä oon muuten uniikki ihminen, niinko me kaikki. Mussakin on varmasti paljon hyviä puolia. Esim. sen tajuaa sillo ku joku laittaa viestin mis kertoo mitä asioita mus on positiivist. Sillo näkee onnistumisen.

Siksipä teitä lukijat kehotan, miksette piristäis jonkun päivää?
Mee laittaa fbs sille viesti, vaikka et ois puhunu pitkää aikaa. Kirjotat sille asioita minkä takia se on just nii hieno ihminen ko se on! Koska voin vannoa, et sä et häviä siinä mitään, saatat luoda uuden alun uuteen ystävyyteen.

Miten tää teksti piti mennä eri asian pohtimiseen? No kai tääkin on tapa puhua.

6 kommenttia:

  1. "mä olin valmis ottaa itseni kaa uuden askeleen"

    Mikshän siun blogia on aina niin ihana lukea? Mikshän se aina muistuttaa hymystä? Saa ajattelemaan ja tuntemaan. Herättää jotakin, jolloin hymyilen.

    Kiitos. Kiitos ihanasta blogista ja kirjoitustyylistäsi.
    Hymyilen. Ja ei, en edes valehtele. Mie hymyilen.

    VastaaPoista
  2. Mä oon kans huomannu että bloggaus on oikeesti tosi hyvääkätevää itsetunnon rakentamista. Kiva postaus!

    VastaaPoista
  3. Tää on tätä ihanuuttaa.kiitos kun piristit yöni(:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oleppa hyvä!: ) kiitos ku itse piristit omaani!

      Poista