pysynyt liikkeessä, yrittänyt olla pysähtymättä, koittanut tavoitella kokoajan jotain.
Pysähtyessä mieleni pohtii liikaa, minua alkaa iskemään ikävä, alan miettimään valintojani elämän aikana, moittimaan itseäni kaikesta.
Mun sydän alkaa ikävässä huutamaan kyynelillä, alkaa ahdistamaan.
Alan ikävöimään liikaa, en tiedä mitä teen. Kelailen asioita miljoonaan kertaan. Asiat vaan kulkee mun silmien ees, itkettää ja harmittaa kun sydän itkee hiljaa. Mut mä en näytä sitä ulospäin. Koska ulospäin mä oon oikeesti kunnossa.
Tänäänkin olisin voinut jäädä kassalle tekemään työtä vain koko illaksi, se kun piippaan vaan tuotteita kassakoneen läpi, kiittelen ja moikkailen ihmisiä. En kerkeä edes ajattelemaan muuta maailmaa, elän niin siinä, aivoni toimivat automaationa, eivät kiertele ja kaartele.
Minä vain olen, teen työni, sen enempää ajattelematta.
Ehkä minun pitäisi taas huolestua, sillä pakoilen kysymyksiä elämästäni, pakoilen tunteita.
Koska mä en uskalla kohdata niitä, mut jos pakomatkaa saa vaan jatkettua ni miks pysähtyisin?
Ps. Lapsi tänään höpis mulle ku olin kassal töis ja tokaisi loppuun: "Herra me lähdetään nyt, heihei!" Aivan ihanaa.
toi on niin totta että kun on puuhaa niin sit jotenkin pystyy etenemään ja jos pysähtyy niin ajatukset valtaa ihan liikaa pään! pitää puuhailla puuhailla eikä jäädä yksin pään kanssa.
VastaaPoistamä olin kans kaupan kassalla töissä, monta vuotta huh huh, tsemii siihen!
Siellä oli railakasta!
PoistaJa joo, mä en kestä nyt hetkeekää ton kopan kaa jos pitää pysähtyä!