Just when I meet my maker

Kun mä katson itseäni peilistä, suoristinrauta kourassa, epätoivoisesti luonnonkihartuvia suoristellessa katselen itseäni, silmästä silmään. Kun kerran kaverini ehdotti suoristamista ja itsekin totesin sen olevan toimiva vaihtoehto näiden hiuksien kanssa niin tänään päätin kokeilla sitä.
Jos vaan voisin ikuistaa sen hetken kun näen vain omat kasvoni, niistä minä pidän. En tahdo kuulostaa narsistiselta, en tahdo myöskään kehua itseäni kuin olisin maan omistaja.

Siihen katseeseen kiteytyi se kaikki mitä itsessäni pidin. Pystyin hetken katsomaan tuota vihreäsilmäistä hahmoa ja tunnistamaan pienesti itseni. Olin hetken jopa unohtanut huoleni.

Tuntuu, että minun tulisi olla hetkiä, poissa maailmasta, omassa mieluisassani hommassa.
Silloin on hetki, jolloin unohdan maailman huolet ja murheet, maailman melut ja sen kipeät sirpaleet.

Mä katselen kuvia ystävistäni koneella,
selaan niit edestakas, edestakas. Nauran, nauran niin makeasti.
Nämä ovat niitä hetkiä joiden takia kannattaa elää.