Täyttyy taas yksi unelias ja mitäänsaamaton päivä, kellon kiertäessä aivottomana eteenpäin.
Taas yksi tuijotus ruutuun, sekä läksykirjojen unohtaminen laukun pohjalle, niitä viimeiseen asti vältellen.
Olen vältellyt koko jakson kaikkea työtä, en ole tehnyt mitään.. En niin mitään ja se saa minut masentumaan.
Oppimispäiväkirja on unohtunut, mutta sen eteen tulisi nähdä vaivaa. Mun olisi parempi, sillä mä opiskelen nää asiat vaan itseäni varten, itseäni ja numeroani varten. Kolikon kaksi puolta.
En voi sanoa, että opiskelen oppiakseni monessakaan asiassa.. Opiskelen et selviän seuraavaan jaksoon, et selviän taas yhden turhan päivän yli, turhien kuunteluiden ja miljoonien tehtäväpapereiden sekamelskan joukosta. Ainoa aine tällä hetkellä, mikä minut pitää elossa niin on kuvaamataito, mutta se on kohta ohi. Ja sit mä jään vaille mitään motivaatiota. Yksinäisiin parrasvaloihin.
Samat biisit vaihtuu uudelleen ja uudelleen. Youtube ei tarjoa minulle uutta vaihtoehtoa musiikkilistaan, tai tarjoaisi se, mutta en jaksa nähdä turhanpäiväistä vaivaa etsiessäni tuhansia kappaleita, joita rakastaisin yli huomisen.
Olen alkanut kirjoittamaan pitempiä blogituksia, vain sen takia etten aio katsella kuinka tyhjänä täyttyvät minun kaikki ilmoitukseni. En myöskään ole kertonut päivistäni, sillä kuka jaksaa kuunnella pojasta, joka herää aamulla, syö aamiaisen, käy koulussa, tulee kotiin, rojahtaa koneen ääreen ja havahtuu yhdeksän aikaan tähän maailman menoon, menee iltapalalle, istuu taas koneelle ja painuu unille yön pikkutunteina. Se ei ole elämää.
Olen nyt jo katunut, etten ole jaksanut lenkkeillä(toinen osasyy tosin on ettei mulla ole lenkkareita), mahan kasvaen ja kesäkunnon haaveet on romutettu täysin. Mut ehkä mä viel joku päivä nousen tästä ja aloitan tän urheilun uudestaan. Mut tänään en siihen pysty.
Ehkä mä joku päivä opin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti