Pian en ole muuta kuin ihmisraunio..

Miten taas on päässyt käymään niin, että yhden leirin aikana mä oon törmännyt mun pahimpaan viholliseeni; itseeni..

Oon taas joutunut tarkkailijaksi ja arvioijaksi kun minuus on repeytynyt hitaasti silpuksi ja koittanut kasata itsestään jotain palapeliä. Palapeliä, jonka ikäraja tulee yltämään nyt ja aina minun tieto ja käsitetajuntani yläpuolelle, ulottumattomiin.

Voin suunnata katseeni peiliin, näen siellä ihmisen, jonka kehossa on monia asioita kymmenittäin, joita tahtoisin muutta. Tahtoisin ottaa pyyhekumin ja vain piirtää uuden muotin, johon tämä ihminen voisi asettua. Inhoan siinä määrin monia asioita itsessäni, koska kaikki ympärillä ovat niin monella tapaa mielestäni täydellisempiä, laihempia, komeampia kuin minä. Tässä vaiheessa tulisi peili jo särkeä, mutta teenkö minä mitään seitsämän vuoden epäonnella.

Olen nyt astunut tennareissani kujaan, joista lähtee monia kapeita, mutta niin epäselviä teitä. En enää tiedä, kuka minä olen ja kenen jaloilla kuljen. En tiedä enään mikä oli se syy hymyyn, joka kumpusi viattomana lapsenomaisesta suustani ala-asteella. Nyt olen peittänyt ahdistukseni positiivisuuteen ja koittanut peittää kaiken epävarmuuteni itsevarmaan asenteeseen ja olen kohottanut katseeni ylväästi ylöspäin. Silti en ole muuta kuin heikko ihminen.

Olen rukoillut, olen rukoillut vastauksia, olen rukoillut ohjausta.. Olen rukoillut apua. Vaikka nämä asiat, jotka mielessäni pyörii eivät ratkea sillä, että kääriydyn nurkkaan. Olen hiljaa ja toivon pahan päivän siirtyvän huomiseen almanakkaan niin se ei auta. Mikään ei ratkea tekemättömyydellä.

Minun tulisi kohdata joskus itseni ja käydä syvällisin keskustelu hänen kanssaan, joka minua peilistä tuijottaa.