Törmään dilemmaan, lasken pythagooran lauseketta, ynnään tangetin kulman uima-altaan mittasuhteisiin ja pohdin kuinka pitkä matka on laituria rakennettava, jotta pääsen uimaan.
Ahdistun, en tehtävistä vaan elämästä. Tahtoisin ratkoa matikan tehtävän sijaan, jossa ratkotaan kuinka paljon lyhyempi matka on käyttää oikopolkua niin ratkoa mikä olisi minun oikopolkuni. Se ei varmasti lyhennä matkaani 58km, toisin kuin onnekkaalla matematiikkaoliolla, joka pääsi perille melkein kivenheitolla käyttäen oikopolkua.
Minulla ei ole samanlaista oikopolkua, minä en voi kirjata ylös kuinka monta minun matkani menisi neliön suhteessa halkaisijaan. Ongelmiini ei ole yksiselitteistä ratkaisua, jonka vastauksen löytäisin kirjani takaa.
Miksi ihmiset, joiden valtuudet eivät ulotu elämääni, koittavat hallita sitä? He koittavat ohjailla minun verkostojani, he koittavat puuttua minun elämääni. He koittavat taas tehdä kaikesta samaa kuin se jo on ollut. Siksi minua paleltaa, eikä matemaattisten numeroiden tuijottelu anna sen syvempää ohjausta elämää(tosin ei se koskaan).
En tahdo katsoa kuinka joitain satutetaan, muserretaan. Heihin tartutaan jonkun toisen kautta. He käyttävät vihamielisiä torjuntatapoja, vain siksi et minua voisi sattua. Vain siksi et minäkin voisin vain kärsiä. Voisin vaa leikkiä muiden mukana turmeltua leikkiä, jossa vain harvat voittavat.
Siksi mua pelottaa, ei se hetkellinen ongelma, vaan se päänvaiva ja tuska, joka piilee välillä ratkaisussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti