Valkoinen pyyhe ja nyrkkitappelu

En pidä petkuttajasta, hänet jonka sanat helisevät korvakäytävissä, mutta samalla tietäen jokaisen sanan olevan vain vale vale vale.. Hitaasti hiipuu sanat jääden kytemään takaraivoon ja ohimoille.. Kytee sanat joiden tietävän olevan merkityksettömiä. Silti sanat jotka tietää olevan merkityksettömiä.. Merkitsevät enemmän kuin mitkään muut.

Silti mitä voisin sanoa, sillä en mä ole yhtään parempi. Mä loukkaan ja solvaan yhtälailla. Oon silti alkanut katsella itseäni tarkemmin kaduilla. Kuulen huutelua, kuulen sanoja jotka harmittavat. Ne jää painautumaan sydänlihakseen ja repii sitä hitaasti ja varmasti.

Silti mä hymyilen.. Hymyilen koska mä kätken samalla sisälle kaiken. Kaiken mikä sisälle jää se jää hymyni taakse. En oo okei, mut samal oon. Koska ei kukaa oo koskaa täysin okei, okei? Mut mä oon vahva ihminen, sekä mulla on tärkeitä ihmisiä joille voin puhua ja pakertaa mun mielipahaa. Mul on olkapäitä joita vasten itkeä elämän mielipahaa. Silti joku niissä sanoissa kytee.

Joskus toivoisin et saisin ennemmin turpaa fyysisesti kuin henkisesti.