Et tiedä miltä minusta tuntuu

Nää yöt saa ajatukset lentämään, kattelen kelloa. Se pyörii aluksi nopeasti, kello kiirii yöhön nopeasti. Kahteen mennessä ympäriltäni kaikkoaa kaikki, olen yksin.

Hiljaisuutta rikkoo täällä vain minun bloggaamiseni ja näppäimistön armoton naputinaputinaputus.

Pohdin kaikkea..

Mun elämä on niin täynnä vaiheita, on ollut kiusaamista, on ollut ihastumista, on ollut eroamista, on ollut kriisiä, on ollut rakkautta, läheisiä, vaatteita, ruokaa.

Tänää taas tajusin kuinka paljon mulla on haavoja. Sydämessäni on niin paljon koloja, reikiä, luodin ampumia onttoja paikkoja. Mielialat hyppii ylös alas oikealle vasemmalle.

Välillä käyttäydyn silti ihan naurettavasti, musta tuntuu et kiukku mikä purkautuu on selittämätöntä ja aivan aiheetonta. En edes tarkoita tahallani tekojani, vetäydyn ihmisten luota, tahdon peiton alle piiloon maailmaa. Tahdon muuttaa askeettiseen elinympäristöön ja viljellä perunoita.

Tänäänkin on ollut itkuherkkäolo, onneksi se meni ohi. Mun tehtävä on välillä olla vahva. En voi hajoilla kokoajan turhan takia. Enkä hajoilekkaa, enemmän verbaalisuutta tähän blogitekstiin ja myötätuntopisteitä pojalle.

Mä elän niin paljon valheessa. Valehtelen et mul ei oo huolta hätää. Sit on aina. Oon niin kaksinaamainen.

Missähän vaiheessa mun blogista tuli taas niin alakuloinen, tää on niin vuoristoratamainen paikka et en tajua miten teil on varaa oksentamatta olla kyydissä:D

Mut nyt jatkan yön valvontaa, hyvää yötä <3