Rakas blogi, teen aina salakavalan paluun. Juuri kun olet ajatellut jo minun lähteneen.
Se tuntuu hassulta. Unohdan nykyään sinut. Unohdan läsnäolosi vaikka olit elänyt minun kanssa vaikeat vuodet.
Tänään istun sateen alla kämppäni parvekkeella. Pisarat pieksee lasia ja spotifysta kuuluu päivän kuumimmat hitit. Samat kappaleet, joita olen kuunnellut jo ikuisuuden verran.
Tänään on ollut hyvä päivä. Seesteinen.
Olen pari päivää pohtinut pari päivää ystäväni sanoja:
"Vaikuttaa siltä, että sulla on kerrankin kaikki hyvin"
Niin minulla on.
Olen ihminen, joka tekee pienistä asioista suuria ongelmia. Mutta todellisuus on muuta.
En koe pahaa oloa, en koe yksinäisyyttä. En koe surua suuremmalti enää elämässäni.
En tiedä kuka blogiani enää lukee, mutta on kiva kuulla teistä, jos edelleen hengitätte tunteita ja niiden vuolasta virtaa sanoina.
Rakkaat lukijani. Olkaa voimavara jatkaa.
Sillä tänään minulla on ollut hyvä olla. Minulla ei ole pahaa sanottavaa elämästä.
Minun oli pakko muuttaa blogini ulkoasu sen kunniaksi.
Mieleni ei ole enää harmaa usvapilvi. Sakea seinä.
Se on tyhjän valkea. Ehkä vähän mustavalkoinen.
Mutta siihen tapettiin on helpompi alkaa laittamaan väripilkkuja.
10/18/2018
8/22/2018
Pitkästä aikaa on haikea olo.
Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.
Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.
Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.
Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.
Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.
Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.
Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.
Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.
Pakko hengittää pahaa oloa pois.
Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.
Olen pitkään tehnyt muutoksia elämässäni. Kohdannut paljon.
Olen vaihtanut työtä, ollut yksin pitkiä aikoja. Nähnyt ja kokenut.
Olen silti enemmän kuin koskaan sekaisin, sekaisin siitä mitä mä oikeasti elämältä haluan.
Ja tänään pitkästä aikaa mua kaihersi yksinäisyys ja pelko mitä elämä tuo tullessaaan.
Välillä mä oon lähinnä kelaillut itseäni, mitä mä saan aikaan muissa. Nyt kaikki menneisyyden haamut on kovertanut mun sisimmän sen verran ontoksi, että läheisyys sattuu. Se saa mut vaivaantumaan. Mä tahdon myöntää vaan ääneen. Mä oon rikki, mä oon peloissani, mä oon tunnevammanen.
Tänä kesänä olen tavannut paljon ihania ihmisiä, kultaisia. Sydän täynnä valoa ja iloa. Paljon tunteita.
Oon kelaillut omaa sydäntäni. Se tuntee, mutta ei iloitse. Se hymyilee, muttei ole onnellinen. Mua särkee se kuinka empatiakyvytön musta herkästi on tullut. Analyyttinen ja tutkaileva. Ehkä kyyninen. Ehkä joku tässä kaikessa menneessä on koventanut mua. Tehnyt musta epävarman. Tehnyt varovaisen.
Ekaa kertaa mun tekis mieli vaa pillahtaa itkuun. Toivoa, että kyyneleet tekee mulle lopullisen analyysin.
Ekaa kertaa en pelkää kun minut hyljätään, samalla pelkään kun ihmiset päättää lähteä.
Pakko hengittää pahaa oloa pois.
Ja todeta, että elämässä on myös paljon hyvää jota en tuppaa aina muistamaan. Ja oppia arvostamaan elämää itsessään. Sitä millasena oon kasvanut kaikkea epävarmaa askelta myöten.
2/14/2018
Rakas blogi
On todella pitkä aika kun viimeksi olen kirjoittanut, edes pohtinut kirjoittavani. On aika puhua:
Rakas blogi, eikö niin kuulu päiväkirjan omaisesti teksti aloittaa, olet palvellut minua hyvin tähän asti.
Mun matka on ollut tänä vuonna kivinen, voimavaroja vievä.
Työ on vienyt mua enemmän ja enemmän arjesta pois.
Silti arkeen on astunut ihmisiä, ihminen.
Rakas blogi, mä en ole täydellinen. Sinä jos joku sen tiedät.
Mä yritän olla jotain parempaa, tuntuu kuitenkin että ryven enemmän ja enemmän jossain suossa.
Mä olen monesti tehnyt virheen. Mä toivon, että hän tajuaa myös sen. Hän olisi suopea.
Tää taival on kahdelle ei yhdelle.
Rakas blogi, jotenkin alkaa tuntua et mun pää on niin tyhjä sanoista. Että tää kirjoittaminenkin ahdistaa.
Rakas blogi, lopetan kirjoittamisen tähän. Lupaan olla parempi ihminen. Lupaan olla sulle myös uskollisempi.
Rakas blogi, eikö niin kuulu päiväkirjan omaisesti teksti aloittaa, olet palvellut minua hyvin tähän asti.
Mun matka on ollut tänä vuonna kivinen, voimavaroja vievä.
Työ on vienyt mua enemmän ja enemmän arjesta pois.
Silti arkeen on astunut ihmisiä, ihminen.
Rakas blogi, mä en ole täydellinen. Sinä jos joku sen tiedät.
Mä yritän olla jotain parempaa, tuntuu kuitenkin että ryven enemmän ja enemmän jossain suossa.
Mä olen monesti tehnyt virheen. Mä toivon, että hän tajuaa myös sen. Hän olisi suopea.
Tää taival on kahdelle ei yhdelle.
Rakas blogi, jotenkin alkaa tuntua et mun pää on niin tyhjä sanoista. Että tää kirjoittaminenkin ahdistaa.
Rakas blogi, lopetan kirjoittamisen tähän. Lupaan olla parempi ihminen. Lupaan olla sulle myös uskollisempi.
11/23/2017
Oon kadottanut sanojen merkityksen,
aika on vienyt niin paljon mua.
On kaikkea, tunnerataa, ylösalasylösalasylös.
Välillä mä oon niin yksinäinen,
se kaista ei ole molemminpuolinen.
Se estää u-käännöksen ja samansuuntaisen liikenteen.
Ollaa tasoristeyksessä.
Mä oon stop-kyltin kohdalla.
Ymmärtäähän sen?
_____
Mä oon ollut töissä töissä töissä,
mun ajatukset ei käy paljoa muualla.
Mä tarviin tukea, läheisyyttä ja kosketusta,
uskallusta sanoille.
Antaa merkitystä sille pohjalle,
että jokin toisissa ihmisissä on hyvää.
Tahdon tasavertaisuuden,
tahdon samanvertaisuuden.
En odota muutoksen tapahtuvan hetkessä,
mutta odotan muutosta.
Mä tarvin aikaa sopeutua,
koska mua syö tää maailma.
Mul on ikävä helppoutta.
Mul on ikävä mua.
Mul on ikävä meitä.
Mul on ikävä rauhaa.
Mä kaipaan rakkautta.
Ymmärräthän?
aika on vienyt niin paljon mua.
On kaikkea, tunnerataa, ylösalasylösalasylös.
Välillä mä oon niin yksinäinen,
se kaista ei ole molemminpuolinen.
Se estää u-käännöksen ja samansuuntaisen liikenteen.
Ollaa tasoristeyksessä.
Mä oon stop-kyltin kohdalla.
Ymmärtäähän sen?
_____
Mä oon ollut töissä töissä töissä,
mun ajatukset ei käy paljoa muualla.
Mä tarviin tukea, läheisyyttä ja kosketusta,
uskallusta sanoille.
Antaa merkitystä sille pohjalle,
että jokin toisissa ihmisissä on hyvää.
Tahdon tasavertaisuuden,
tahdon samanvertaisuuden.
En odota muutoksen tapahtuvan hetkessä,
mutta odotan muutosta.
Mä tarvin aikaa sopeutua,
koska mua syö tää maailma.
Mul on ikävä helppoutta.
Mul on ikävä mua.
Mul on ikävä meitä.
Mul on ikävä rauhaa.
Mä kaipaan rakkautta.
Ymmärräthän?
6/12/2017
Polunraivaaja
Eilen yöllä sen tajusin, tajusin kuka on suurin vihollinen minun ja kumppanuuden välillä.
Suurin vihollinen olen ollut minä.
Ei ehkä joka kerta, mutta osakseen. Luin viestiketjuja, kunnes vihdoin se iski minuun. Täys kusipää. Mua alko hävettää, paha olo valtas mun mielen. Mun teki mieli vaa soittaa ihmisille ja pyytää sydämeni pohjasta anteeksi millanen mä oon ollut.
Mä en käsitä miten tunteettomaksi mä osaan heittäytyä, kuinka kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kivinaamaksi. Se todellisuus sattui. Se kaduttaa. Se on mun suurin virhe.
Mutta niinkuin joku joskus sanoi, ei kukaan kasva yhdessä yössä aikuiseksi. Se vaatii monta risteystä, monta käännekohtaa. Siinä tehdään valintoja, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet oikeilta. Ei ole heikkous myöntää olevansa heikompi, sillä vihdoin oon tajunnut et moni muu on ollut se vahvempi osapuoli. Nyt mun on pikkuhiljaa alettava kattomaan peiliin ja todettava, että mä oon se paha. Mä oon se paha, mikä velloo sitä suhdetta.
Jos saisin päättää, tekisin monta käännekohtaa uusiksi, raivaisin uusia polkuja. Kattosin ekana peiliin ja opettelisin tajuamaan et hei minä, tajuuksä et täs sun ees seisoo ihminen joka on valmis taistelemaan sun puolesta, sun ja hänen yhteisestä taipaleesta. Eikä olla niin et hei minä, tajuaksä et sä et osaa olla tässä, pakene vielä ku voit!
Ihminen tekee virheitä. Ihmine kasvaa. Mutta tuleeko jossain kohta virhelistasta niin pitkä, ettei sitä enää korjatakaan? Silloin ei auta korjauslakka musteen päällä. Jääks mä sillon yksin?
Arvon lukijani, jos sinulla on joku jota rakastat. Raivaa polku hänen kanssaan.
Suurin vihollinen olen ollut minä.
Ei ehkä joka kerta, mutta osakseen. Luin viestiketjuja, kunnes vihdoin se iski minuun. Täys kusipää. Mua alko hävettää, paha olo valtas mun mielen. Mun teki mieli vaa soittaa ihmisille ja pyytää sydämeni pohjasta anteeksi millanen mä oon ollut.
Mä en käsitä miten tunteettomaksi mä osaan heittäytyä, kuinka kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kivinaamaksi. Se todellisuus sattui. Se kaduttaa. Se on mun suurin virhe.
Mutta niinkuin joku joskus sanoi, ei kukaan kasva yhdessä yössä aikuiseksi. Se vaatii monta risteystä, monta käännekohtaa. Siinä tehdään valintoja, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet oikeilta. Ei ole heikkous myöntää olevansa heikompi, sillä vihdoin oon tajunnut et moni muu on ollut se vahvempi osapuoli. Nyt mun on pikkuhiljaa alettava kattomaan peiliin ja todettava, että mä oon se paha. Mä oon se paha, mikä velloo sitä suhdetta.
Jos saisin päättää, tekisin monta käännekohtaa uusiksi, raivaisin uusia polkuja. Kattosin ekana peiliin ja opettelisin tajuamaan et hei minä, tajuuksä et täs sun ees seisoo ihminen joka on valmis taistelemaan sun puolesta, sun ja hänen yhteisestä taipaleesta. Eikä olla niin et hei minä, tajuaksä et sä et osaa olla tässä, pakene vielä ku voit!
Ihminen tekee virheitä. Ihmine kasvaa. Mutta tuleeko jossain kohta virhelistasta niin pitkä, ettei sitä enää korjatakaan? Silloin ei auta korjauslakka musteen päällä. Jääks mä sillon yksin?
Arvon lukijani, jos sinulla on joku jota rakastat. Raivaa polku hänen kanssaan.
4/27/2017
Takapakkia
Kun seisot katkoviivalla, huomaat et oot saavuttanu itessäs jotain todella hienoa.
Se kuori minkä sisään oot käpertynyt on auennut vähän. Se et sä opit kattomaan ihmisiä ja puhumaan niille sun tunteista. Sä et niele sanoja, vaadit kohdata toisen äänen. Et lopeta tunteitas viestiin. Et elä pelossa.
Tää vuosi piti olla rakkauden vuosi. Alkuvuosi on näyttänyt kompastuskiveltä. Mahtavia ihmisiä, silti mahdottomia tunteita. Taipaleita jotka ovat alkaneet, mutta loppuneet myöskin nopeammin kuin minä oppisin sanomaan aakkoset takaperin.
Rehellisesti minun uskoni kahden ihmisen väliseen yhteyteen on mennyt. Ne tuntuu avaavan epäuskon haavoja. Ne tuntuu repivän niistä kohti mistä juuri luulee parantuneen.
Eilen yöllä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Se oli pelastus. Minä uskon siihen että se kantaa. Ystävyys. Onneksi rakkautta on monenlaista, kumppanuutta, intohimoista, ystävällistä. Tällä hetkellä se kumppanillinen ystävyyssuhde on tärkeä.
Nyt vain kaipaisin haleja ja pusuja, sellaisia ystävyyspusuja, aitoja halauksia. Paijausta. Sit mä voisin taas päättää et ehkä mä vielä annan uskoni rakkaudelle.
Koska tää vuosi on vasta edennyt 1/4 verran, eikä pettymyksiä vielä oo saatu tarpeeksi. Onneksi kokemukset opettaa ja ihmiset kasvattaa.
Se kuori minkä sisään oot käpertynyt on auennut vähän. Se et sä opit kattomaan ihmisiä ja puhumaan niille sun tunteista. Sä et niele sanoja, vaadit kohdata toisen äänen. Et lopeta tunteitas viestiin. Et elä pelossa.
Tää vuosi piti olla rakkauden vuosi. Alkuvuosi on näyttänyt kompastuskiveltä. Mahtavia ihmisiä, silti mahdottomia tunteita. Taipaleita jotka ovat alkaneet, mutta loppuneet myöskin nopeammin kuin minä oppisin sanomaan aakkoset takaperin.
Rehellisesti minun uskoni kahden ihmisen väliseen yhteyteen on mennyt. Ne tuntuu avaavan epäuskon haavoja. Ne tuntuu repivän niistä kohti mistä juuri luulee parantuneen.
Eilen yöllä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Se oli pelastus. Minä uskon siihen että se kantaa. Ystävyys. Onneksi rakkautta on monenlaista, kumppanuutta, intohimoista, ystävällistä. Tällä hetkellä se kumppanillinen ystävyyssuhde on tärkeä.
Nyt vain kaipaisin haleja ja pusuja, sellaisia ystävyyspusuja, aitoja halauksia. Paijausta. Sit mä voisin taas päättää et ehkä mä vielä annan uskoni rakkaudelle.
Koska tää vuosi on vasta edennyt 1/4 verran, eikä pettymyksiä vielä oo saatu tarpeeksi. Onneksi kokemukset opettaa ja ihmiset kasvattaa.
3/21/2017
1/05/2017
Tyynyostoksilla
Täydellisen kumppanin metsästys on melkein kun tyynyostoksilla käyminen.
Tyyny kuin kumppani ei saa aiheuttaa jatkuvaa niska-hartiakipua, päänsärystä puhumattakaan. Sen kanssa tulisi olla levollinen olo ja sen pitäisi rauhoitaa.
Tyyny on usein liian kova, tai liian pehmeä, kumppanista puhumattakaan. Joissain tapauksissa se lösähtää aivan liian nopeasti, jonka seurauksena joutuu lähteä uusille vuodevaateostoksille. Välillä joillain on sängyssä useampi lösähtänyt tyyny, kun täydellinen tyyny puuttuu. Lösähtäneet tyynyt täydentävät toisiaan; hyvän unen takaamiseksi.
Usein kuitenkin useampi lösähtänyt tyyny ei tarjoa samaa täydellistä unta kuin yksi ja ainutlaatuinen tyyny. Saa usein kieriä ja pohtia, selata verkkokauppoja ja pohtia millainen tyyny olisi hyvä. Välillä niitä käydään koeajamassa ja testailemassa, että olisiko tästä nyt pitkäaikaiseen nukkumiseen tarkoitettu tyyny. Yleensä heikolla menestyksellä. Joskus kyllä ammattilaisten auttamana löytyy hyvä tyyny, tyyny jota saattaa kestää useamman kuukauden tai peräti vuosia. Mutta sekään ei tarkoita että tyyny olisi täydellinen.
Täydellinen tyyny, on puhdas, sopivan pehmeä, sopivan jämäkkä ja se riittää yksin. Silloin ei tulisi mielenkään vaihtaa sitä. Se ei herätessä pakota nousemaan ylös vaan jäämään siihen. Se ei herätessä ole saanut niskoja jumiin. Se on siinä. Se ei ole heitetty unissaan pois.
Sellainen tyyny tai kumppani on ostoreissun arvoinen.
Etsivä löytää.
Tyyny kuin kumppani ei saa aiheuttaa jatkuvaa niska-hartiakipua, päänsärystä puhumattakaan. Sen kanssa tulisi olla levollinen olo ja sen pitäisi rauhoitaa.
Tyyny on usein liian kova, tai liian pehmeä, kumppanista puhumattakaan. Joissain tapauksissa se lösähtää aivan liian nopeasti, jonka seurauksena joutuu lähteä uusille vuodevaateostoksille. Välillä joillain on sängyssä useampi lösähtänyt tyyny, kun täydellinen tyyny puuttuu. Lösähtäneet tyynyt täydentävät toisiaan; hyvän unen takaamiseksi.
Usein kuitenkin useampi lösähtänyt tyyny ei tarjoa samaa täydellistä unta kuin yksi ja ainutlaatuinen tyyny. Saa usein kieriä ja pohtia, selata verkkokauppoja ja pohtia millainen tyyny olisi hyvä. Välillä niitä käydään koeajamassa ja testailemassa, että olisiko tästä nyt pitkäaikaiseen nukkumiseen tarkoitettu tyyny. Yleensä heikolla menestyksellä. Joskus kyllä ammattilaisten auttamana löytyy hyvä tyyny, tyyny jota saattaa kestää useamman kuukauden tai peräti vuosia. Mutta sekään ei tarkoita että tyyny olisi täydellinen.
Täydellinen tyyny, on puhdas, sopivan pehmeä, sopivan jämäkkä ja se riittää yksin. Silloin ei tulisi mielenkään vaihtaa sitä. Se ei herätessä pakota nousemaan ylös vaan jäämään siihen. Se ei herätessä ole saanut niskoja jumiin. Se on siinä. Se ei ole heitetty unissaan pois.
Sellainen tyyny tai kumppani on ostoreissun arvoinen.
Etsivä löytää.
1/02/2017
2017 - Olet valettu rakkaudesta
Muutosten vuosi on alkamassa.
2016 vuosi keskittyi paljon itseeni. Vuosi joka sisälsi paljon itseoppimista, paljon tunnekäsittelyä. Aloin oppimaan millaista on olla yksilö. Tuli menetettyä paljon, mutta ehkä joskus maailma antaa tähän kaikkeen vastapainoa.
Olen oppinut millaista elämää tarvitsen, ketä siihen tarvitsen.
2017 tulee olemaan rakkauden vuosi. Siitä tulee minun pykäläni oppia rakastamaan. Rakastua ja rakastaa. Aion keskittyä ymmärtämään, miltä tuntuu olla rakastunut ja miltä tuntuu olla onnellinen toisen kanssa.
Siitä tulee vaikein vuosi koskaan. Siitä jos jostain olen varma.
Rakkaus on kaunis asia, se on myös yksi pelottavin.
Tänä vuona tahdon oppia ja ottaa riskin. Olla valmis jakamaan maailma toisen kanssa.
Oon työstänyt sanoja tähän bloggaukseen monta päivää, naputtanut ajatuksia kävellessäni kaduilla, junassa ja toisten luona. Tää teksti on ollut muovattu luonnos vuodesta 2017. En ollut varma tuleeko tästä ikinä valmista, mutta onko rakkaus ikinä valmis? Sen takia on tekstini oikeus olla epälooginen ja epätäydellinen.
Ajatuksia jotka mulle on herännyt kun rupesin pohtii, että nyt mun on aika oppia rakastamaan.
Mitä kun mä näen toisen, niin katsooko se mua vai muualle?
Etsinkö mä rakkaudelta jotain mitä se ei ikinä tule olemaan?
Pitäiskö mun olla yksin panostamas siihen et me oltais me, eikä minä ja sinä?
Mitä sit jos tuntuu et mä jaksaisin ehkä joskus leikkiä kotia, mutta kyllästyn oottaa armopaloja?
Tälläsiä kysymyksiä mulle herää. Mun mielestä rakkaus on muutenkin hyppy tuntemattomaan. Leikittelyä ohuella jäällä ja trapetsitaiteilua tunteiden maalla.
Entä jos toinen on kiinni jossain muussa niin valmis? Mä en oo varma oonko vielä valmis rikkoo sydäntä rakastaakseni poissaolevaa.
Ekaa kertaa uskon, että tuun olemaan valmis vastaanottamaan ilot ja surut niinkuin ne kuuluu. Prosessoidusti ja jatkaen.
Tahdon et tämä vuosi koostuu palasista joista lopulta tulee ehjä kokonaisuus. Monesta sirpaleesta, josta rakentuu ehjä kuvajainen.
Taival täyttyy varmasti ennakkoluuloista, peloista ja suruista. Se on kuitenkin ihmiselle täysin luonnollista tunnekulkua, mutta se tulee täyttymään myös ilosta. Kaikesta mitä toinen rakkaudessaan voi vierelleen kantaa.
Tämä vuosi on minun aikani lopettaa katkera ajattelu rakkaudesta. Jokainen meistä tarvitsee jonkun vierelleen, jokainen joskus tarvitsee ihmisen joka kuuntelee. Jokainen tarvitsee hetken, mihin voi kaikki arjen huolet hukuttaa. Jokainen tarvitsee joskus sylin mihin kylmyydessä käpertyä.
Jokainen meistä tarvitsee rakkautta.
Tarviin viereeni ihmisen, joka yllättäisi.
Ihmisen joka antaisi mulle syyn tajuta et rakastaminen on mahdollista. Ettei toinen ole toisen kanssa vain fyysisten syiden takia. Ettei toista janota vain humaltuneen ensikertalaisuuden piikkiin.
Tahdon ihmisen vierelleni joka olisi ja menisi. Menisi ja tekisi; ei jämähtäisi. Minä jos kuka olen jämähtäjä.. Tyytyjä. Työn puolesta menen enemmän ja vähemmän mutta jääminen kotiin vapaan hetkinä tuntuu hyvältä. Siltikin toivoisin, että se ihminen joka olisi vierelläni tajuaisi sen.
Se toinen lähtisi viemään minua maailmaan, pakottaisi seikkailemaan. Olisi valmiina istumaan alas ja pelaamaan korttia.
Sellainen ihminen, sekä sellainen elämä voisi olla upeaa. Kaikkea rosoista ja kivistä taivalta myöten.
Ihminen joka ei vaadi seurassa liikaa huomiota, mutta niitä pieniä asioita muiden lähellä.
Pöydän alla jalkapeliä, käden sivelyä, katseita. Pientä huomiota muttei liikaa.
Tarvitsen ihmisen, joka pitää hyvänä. Ihmisen, jota jaksaa pitää hyvänä. Ihminen joka haastaa minua rakastamaan, ihminen joka puhuu kanssani. Keskustelee. On aito. Rakastaa aidosti.
Tahdon ihmisen, joka on hyvä.
Koska kaikki mikä rakkaudessa on kirjoitettu. Kirjoitetaan jälleen.
2017. Ole hyvä ja rakasta. Ja jaa rakkautta.
2016 vuosi keskittyi paljon itseeni. Vuosi joka sisälsi paljon itseoppimista, paljon tunnekäsittelyä. Aloin oppimaan millaista on olla yksilö. Tuli menetettyä paljon, mutta ehkä joskus maailma antaa tähän kaikkeen vastapainoa.
Olen oppinut millaista elämää tarvitsen, ketä siihen tarvitsen.
2017 tulee olemaan rakkauden vuosi. Siitä tulee minun pykäläni oppia rakastamaan. Rakastua ja rakastaa. Aion keskittyä ymmärtämään, miltä tuntuu olla rakastunut ja miltä tuntuu olla onnellinen toisen kanssa.
Siitä tulee vaikein vuosi koskaan. Siitä jos jostain olen varma.
Rakkaus on kaunis asia, se on myös yksi pelottavin.
Tänä vuona tahdon oppia ja ottaa riskin. Olla valmis jakamaan maailma toisen kanssa.
Oon työstänyt sanoja tähän bloggaukseen monta päivää, naputtanut ajatuksia kävellessäni kaduilla, junassa ja toisten luona. Tää teksti on ollut muovattu luonnos vuodesta 2017. En ollut varma tuleeko tästä ikinä valmista, mutta onko rakkaus ikinä valmis? Sen takia on tekstini oikeus olla epälooginen ja epätäydellinen.
Ajatuksia jotka mulle on herännyt kun rupesin pohtii, että nyt mun on aika oppia rakastamaan.
Mitä kun mä näen toisen, niin katsooko se mua vai muualle?
Etsinkö mä rakkaudelta jotain mitä se ei ikinä tule olemaan?
Pitäiskö mun olla yksin panostamas siihen et me oltais me, eikä minä ja sinä?
Mitä sit jos tuntuu et mä jaksaisin ehkä joskus leikkiä kotia, mutta kyllästyn oottaa armopaloja?
Tälläsiä kysymyksiä mulle herää. Mun mielestä rakkaus on muutenkin hyppy tuntemattomaan. Leikittelyä ohuella jäällä ja trapetsitaiteilua tunteiden maalla.
Entä jos toinen on kiinni jossain muussa niin valmis? Mä en oo varma oonko vielä valmis rikkoo sydäntä rakastaakseni poissaolevaa.
Ekaa kertaa uskon, että tuun olemaan valmis vastaanottamaan ilot ja surut niinkuin ne kuuluu. Prosessoidusti ja jatkaen.
Tahdon et tämä vuosi koostuu palasista joista lopulta tulee ehjä kokonaisuus. Monesta sirpaleesta, josta rakentuu ehjä kuvajainen.
Taival täyttyy varmasti ennakkoluuloista, peloista ja suruista. Se on kuitenkin ihmiselle täysin luonnollista tunnekulkua, mutta se tulee täyttymään myös ilosta. Kaikesta mitä toinen rakkaudessaan voi vierelleen kantaa.
Tämä vuosi on minun aikani lopettaa katkera ajattelu rakkaudesta. Jokainen meistä tarvitsee jonkun vierelleen, jokainen joskus tarvitsee ihmisen joka kuuntelee. Jokainen tarvitsee hetken, mihin voi kaikki arjen huolet hukuttaa. Jokainen tarvitsee joskus sylin mihin kylmyydessä käpertyä.
Jokainen meistä tarvitsee rakkautta.
Tarviin viereeni ihmisen, joka yllättäisi.
Ihmisen joka antaisi mulle syyn tajuta et rakastaminen on mahdollista. Ettei toinen ole toisen kanssa vain fyysisten syiden takia. Ettei toista janota vain humaltuneen ensikertalaisuuden piikkiin.
Tahdon ihmisen vierelleni joka olisi ja menisi. Menisi ja tekisi; ei jämähtäisi. Minä jos kuka olen jämähtäjä.. Tyytyjä. Työn puolesta menen enemmän ja vähemmän mutta jääminen kotiin vapaan hetkinä tuntuu hyvältä. Siltikin toivoisin, että se ihminen joka olisi vierelläni tajuaisi sen.
Se toinen lähtisi viemään minua maailmaan, pakottaisi seikkailemaan. Olisi valmiina istumaan alas ja pelaamaan korttia.
Sellainen ihminen, sekä sellainen elämä voisi olla upeaa. Kaikkea rosoista ja kivistä taivalta myöten.
Ihminen joka ei vaadi seurassa liikaa huomiota, mutta niitä pieniä asioita muiden lähellä.
Pöydän alla jalkapeliä, käden sivelyä, katseita. Pientä huomiota muttei liikaa.
Tarvitsen ihmisen, joka pitää hyvänä. Ihmisen, jota jaksaa pitää hyvänä. Ihminen joka haastaa minua rakastamaan, ihminen joka puhuu kanssani. Keskustelee. On aito. Rakastaa aidosti.
Tahdon ihmisen, joka on hyvä.
Koska kaikki mikä rakkaudessa on kirjoitettu. Kirjoitetaan jälleen.
2017. Ole hyvä ja rakasta. Ja jaa rakkautta.
12/02/2016
Metsästykseen liitetty saatekirje
Kirjoitan kirjeen sinulle jonka tahdon joskus löytää:
Nimettäköön se jonka löydän Se Oikea - nimikkeellä. X sopinnee lyhenteeksi tähän kirjeeseen.
X, tahdon tehdä meistä enemmän kuin mitä me olemme yksilöinä, oppia tuntemaan toisemme. Katson ensisilmäys-sarjaa uusintoina. Siinä on pariskunta Marshal ja Lily, heidän rakkautensa on sarjassa kaunista. Se on niin teennäistä, että sinulle jonka löydän, tahtoisin tehdä siitä teennäisestä täysin realistista.
Tuntea sinut vierelläni, kaivata sinua kun et ole lähelläni. Tahdon saada rakastua sinuun uudestaan ja uudestaan. Tahdon kinastella, mutta puhua. Tahdon uskaltaa puhua. X, sinä tiedät ettei puhuminen ole helppoa minulle, mutta se mitä meidän välillä on murtaisi kaikki nekin esteet.
Tahdon ymmärtää miksi rakkaus on kaunista, tahdon ymmärtää miksi kaipaaminen tuntuu niin syvällä sydämestä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu rakastaa niin paljon, että se sattuu. Tahdon ymmärtää miksi jotkut ihmiset haluavat viettää monenmonta päivää toistensa vierellä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu nauraa kun sydän on puhdas rakkaudesta.
X. Kun sut löydän. Se tekee rakkaudestakin kaksi kertaa kauniimman asian.
Ja silloin, minä vihdoin ehkä ymmärrän, että miksi maailmassa on helpompi olla toisen kanssa kuin ilman toista
Nimettäköön se jonka löydän Se Oikea - nimikkeellä. X sopinnee lyhenteeksi tähän kirjeeseen.
X, tahdon tehdä meistä enemmän kuin mitä me olemme yksilöinä, oppia tuntemaan toisemme. Katson ensisilmäys-sarjaa uusintoina. Siinä on pariskunta Marshal ja Lily, heidän rakkautensa on sarjassa kaunista. Se on niin teennäistä, että sinulle jonka löydän, tahtoisin tehdä siitä teennäisestä täysin realistista.
Tuntea sinut vierelläni, kaivata sinua kun et ole lähelläni. Tahdon saada rakastua sinuun uudestaan ja uudestaan. Tahdon kinastella, mutta puhua. Tahdon uskaltaa puhua. X, sinä tiedät ettei puhuminen ole helppoa minulle, mutta se mitä meidän välillä on murtaisi kaikki nekin esteet.
Tahdon ymmärtää miksi rakkaus on kaunista, tahdon ymmärtää miksi kaipaaminen tuntuu niin syvällä sydämestä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu rakastaa niin paljon, että se sattuu. Tahdon ymmärtää miksi jotkut ihmiset haluavat viettää monenmonta päivää toistensa vierellä. Tahdon ymmärtää miltä tuntuu nauraa kun sydän on puhdas rakkaudesta.
X. Kun sut löydän. Se tekee rakkaudestakin kaksi kertaa kauniimman asian.
Ja silloin, minä vihdoin ehkä ymmärrän, että miksi maailmassa on helpompi olla toisen kanssa kuin ilman toista
11/21/2016
Tahtoisin toivoa kosketusta
Kosketus.
Siitä elämä on tehty.
Minä niin tykkään ihmiskosketuksesta. En tarkoita tällä seksiä saati rakastelua. Vaikka siitä tämä elämä on ihanaa myös.
Sitä kun sä voit käpertyä toisen viereen yöksi, se kun sä voit halata jotakuta. Mä oon tahtonut nykyään halata ihmisiä paljon enemmän. Viimeksi yövuoron aikana, ystäväni tuli kassan viereen ja minä kävin hänen luonaan saaden halauksen. Siitä elämä on tehty, ilosta ja irtiotoista. Läheisyydestä ja lämmöstä.
Fyysinen kontakti on tärkeää, varsinkin kun syksy on pimeämpi kuin pitkään aikaan. Varsinkin yksin ollessa sitä unohtuu välillä liiankin kontaktittomaan elämään. Siinä alkaa jo karsastamaan ihmistä ja toisen kosketusta. Siinä alkaa ajattelemaan yksinäisyyttä ja epätoivoa.
Minä jos kuka poden välillä surua yksinäisyydestä ja kaipaan viereeni kättä josta pitää kiinni. Yksin ollessa yleensä lietson yksinäisyyttä. Laitan kaikki surullisimmat biisit soimaan, kaikki mikä nostaa tunteet pintaan. Minä sytytän tulen, olen huono isäntä ja annan sen päästä valloilleen. Annan sen sytyttää metsäpalon, polttaa koko maailmaa. Siitä syksy on ankeaa aikaa, se ruokkii yksinäisyyden liekkiä.
Sinä voit olla toisen pelastaja. Ole sinä itsesi aarre. Halaa jotakuta. Pistä tähän pimeyteen pieni valo sykkimään, väriläiskä harmauteen.
Sytytä kynttilä, ota joku siihen viereen. Ei ole pakko puhua, koska ei maailma ei aina mielestäni tarvitse sanoja. Se tarvitsee olemista.
Kosketus.
Siitä minä pidän.
Siitä elämä on tehty.
Minä niin tykkään ihmiskosketuksesta. En tarkoita tällä seksiä saati rakastelua. Vaikka siitä tämä elämä on ihanaa myös.
Sitä kun sä voit käpertyä toisen viereen yöksi, se kun sä voit halata jotakuta. Mä oon tahtonut nykyään halata ihmisiä paljon enemmän. Viimeksi yövuoron aikana, ystäväni tuli kassan viereen ja minä kävin hänen luonaan saaden halauksen. Siitä elämä on tehty, ilosta ja irtiotoista. Läheisyydestä ja lämmöstä.
Fyysinen kontakti on tärkeää, varsinkin kun syksy on pimeämpi kuin pitkään aikaan. Varsinkin yksin ollessa sitä unohtuu välillä liiankin kontaktittomaan elämään. Siinä alkaa jo karsastamaan ihmistä ja toisen kosketusta. Siinä alkaa ajattelemaan yksinäisyyttä ja epätoivoa.
Minä jos kuka poden välillä surua yksinäisyydestä ja kaipaan viereeni kättä josta pitää kiinni. Yksin ollessa yleensä lietson yksinäisyyttä. Laitan kaikki surullisimmat biisit soimaan, kaikki mikä nostaa tunteet pintaan. Minä sytytän tulen, olen huono isäntä ja annan sen päästä valloilleen. Annan sen sytyttää metsäpalon, polttaa koko maailmaa. Siitä syksy on ankeaa aikaa, se ruokkii yksinäisyyden liekkiä.
Sinä voit olla toisen pelastaja. Ole sinä itsesi aarre. Halaa jotakuta. Pistä tähän pimeyteen pieni valo sykkimään, väriläiskä harmauteen.
Sytytä kynttilä, ota joku siihen viereen. Ei ole pakko puhua, koska ei maailma ei aina mielestäni tarvitse sanoja. Se tarvitsee olemista.
Kosketus.
Siitä minä pidän.
11/16/2016
Tarinaan on aina lisättävä jatko-osa
On kulunut tasan kolme kuukautta siitä kun suljin blogini.
Silti eksyin useammin kuin kerran kuussa sivuilleni, luin niitä tekstejä ja koitin ymmärtää mitä tämä pätkä elämästäni on kertonut.
Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, soi taustalla kauneimpia rakkauslauluja, selailen vanhoja tekstejäni. Tekisi mieli itkeä, ihan vain hyvällä tavalla. Puhdistavasti.
Blogini käsittelee sitä ahdistusta, minkä mä koen kun oon yksin. Ahdistusta kun koen jonkun kanssa. Mä koitan välillä ymmärtää mistä se ahdistus koostuu.
Ahdistus, joka puristaa mun rintakehää. Se johtuu tilanhallinnasta. Tahdosta oppia sanomaan ei silloin kun toisen läheisyys on liikaa. Kun toisen läheisyys tuntuu tungettelevalta. Nyt olen ymmärtänyt sen. Aina ei ole pakko, eikä kukaan voi sulta sitä vaatia. Sun on oikeus ottaa oma happikupla ympärilles ja hengittää se puristava ahdistus ohi. Sillon on terveempi olo. On terveempi hengittää.
Blogini on käsitellyt rakkautta, sen silloista olemassaoloa, sen kaipuuta, sen menetystä. Kaikkea mitä ikinä sen tahdoinkin käsittelevän. Rakkaus, se on voimakas sana. Se kietoo oikeastaan koko blogini kasaan. Se antaa teksteilleni tunteet, se herättää sanani eloon.
Rakkaus on minusta hieno asia, sen takia et se osaa herättää ihmisessä niin paljon kaikkea. Se saa sattumaan henkisesti ja fyysisesti. Se tekee maailmasta kauniin paikan. Oon tässä pohtinut itsekin rakkautta, sitä on niin monenlaista ja monenmuotoista. En sitä vielä ymmärrä millaista rakkautta itselleni vaatisin, mitä hakisin.
Nyt minulle riittää vaan se kenen viereen käperryn talven pimeimmiksi ajoiksi.
Tahdon ajatella rakkautta kuitenkin voimavarana, mutta tahdon myös oppia löytämään rakkauden joka ei katso kadehtien. Joka hoivaa puolin ja toisin, joka oppii rakastamaan toista vioista huolimatta. Oppia ymmärtämään toinen yksilönä, ymmärtää käsite "me". Lisätä illan viimeisiin toisen kädet. Katsoa maailmaa aivan uusin silmälasein. Sellaista rakkautta, joka haastaa.
Ei minua ole blogiani tappamaan. Niin kauan kun maailmassa on rakkautta niin se tulee kirjoittaa esille.
Tuskin kukaan sitä lukee, mutta minä tunnen itseäni paremmin kun sanat ovat kirjattu esille. Se antaa niille sen pienen säväyksen.
Tänään sinkusta tehdään rakkauden tulkitsija, blogini muutostuulen ensimmäinen askel.
Silti eksyin useammin kuin kerran kuussa sivuilleni, luin niitä tekstejä ja koitin ymmärtää mitä tämä pätkä elämästäni on kertonut.
Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, soi taustalla kauneimpia rakkauslauluja, selailen vanhoja tekstejäni. Tekisi mieli itkeä, ihan vain hyvällä tavalla. Puhdistavasti.
Blogini käsittelee sitä ahdistusta, minkä mä koen kun oon yksin. Ahdistusta kun koen jonkun kanssa. Mä koitan välillä ymmärtää mistä se ahdistus koostuu.
Ahdistus, joka puristaa mun rintakehää. Se johtuu tilanhallinnasta. Tahdosta oppia sanomaan ei silloin kun toisen läheisyys on liikaa. Kun toisen läheisyys tuntuu tungettelevalta. Nyt olen ymmärtänyt sen. Aina ei ole pakko, eikä kukaan voi sulta sitä vaatia. Sun on oikeus ottaa oma happikupla ympärilles ja hengittää se puristava ahdistus ohi. Sillon on terveempi olo. On terveempi hengittää.
Blogini on käsitellyt rakkautta, sen silloista olemassaoloa, sen kaipuuta, sen menetystä. Kaikkea mitä ikinä sen tahdoinkin käsittelevän. Rakkaus, se on voimakas sana. Se kietoo oikeastaan koko blogini kasaan. Se antaa teksteilleni tunteet, se herättää sanani eloon.
Rakkaus on minusta hieno asia, sen takia et se osaa herättää ihmisessä niin paljon kaikkea. Se saa sattumaan henkisesti ja fyysisesti. Se tekee maailmasta kauniin paikan. Oon tässä pohtinut itsekin rakkautta, sitä on niin monenlaista ja monenmuotoista. En sitä vielä ymmärrä millaista rakkautta itselleni vaatisin, mitä hakisin.
Nyt minulle riittää vaan se kenen viereen käperryn talven pimeimmiksi ajoiksi.
Tahdon ajatella rakkautta kuitenkin voimavarana, mutta tahdon myös oppia löytämään rakkauden joka ei katso kadehtien. Joka hoivaa puolin ja toisin, joka oppii rakastamaan toista vioista huolimatta. Oppia ymmärtämään toinen yksilönä, ymmärtää käsite "me". Lisätä illan viimeisiin toisen kädet. Katsoa maailmaa aivan uusin silmälasein. Sellaista rakkautta, joka haastaa.
Ei minua ole blogiani tappamaan. Niin kauan kun maailmassa on rakkautta niin se tulee kirjoittaa esille.
Tuskin kukaan sitä lukee, mutta minä tunnen itseäni paremmin kun sanat ovat kirjattu esille. Se antaa niille sen pienen säväyksen.
Tänään sinkusta tehdään rakkauden tulkitsija, blogini muutostuulen ensimmäinen askel.
8/16/2016
Hautajaiset sanoille
Tämä blogi on palvellut minua pitkään, se on ollut mun tukena lukiosta aina tähän päivään asti.
Mä oon avautunut sinne sivuille kaikki mun huolet ja rakkaustarinat, ilot ja menetykset. Mä oon paljastanut ja oppinut ittestäni paljon enemmän näiden kirjoitusten myötä. Oon saanu oksennettua kuvainnollisesti ajatukseni eteeni. Lukea ne uudelleen ja uudelleen, kerrata asioita. Muotoilla ja käsitellä. Prosessoida ja ymmärtää itseeni.
Monet tekstit on myös täynnä mystiikkaa, ne on kuin haaleita muistoja. Kulutan välillä päiviäni lukemalla omia tekstejäni, kuin päiväkirjaa. Yksittäiset lauseet eivät kerro mistä olen milloinkin puhunut. Saattaa olla etten siihen aikaan tiennyt itsekään. Teininä tuli tehtyä kärpäsestä härkänen ja kivestä kallio.
Nyt kuitenkin olen pohtinut, että puhunko enään näillä sivuilla kenellekään muulle kuin itselleni, omille ajatuksilleni ja aatoksilleni. Uskosin antaneeni jollekulle joskus ainakin ajatuksen aiheita, ymmärrystä ja sympatiaa. Lupaa tunteilla ja herkistellä, antaa ymmärrystä et jopa kovin kuori on hauras. Ja äijällä on lupa itkeä.
Tilastollisesti 2012 vuosi on ollut minulle tunnerikkain vuosi, silloin olen kirjoittanut niin paljon. Vuotanut koko tunne-elämäni ja tarinani näihin sivuihin. Koko elämäni on ollut sen vuoden ympärillä suurinta. Opin ittestäni silloin kaikista eniten. Minäkuvani alkoi valmistua. Sellaisena vuotena minä sitä pidän.
2012: Minäkuvan valmistujaiset
2013 vuodesta eteenpäin tunne-elämän opiskelu on ollut mulle ylä- ja alamäkeä. Se on sitä varmasti pitkään mutta kaksi vuota siitä eteenpäin olivat rankimmat. Nyt alan pikkuhiljaa hillitsemään itseäni ja prosessoimaan tunnetilojani kypsällä tavalla.
Sanoisin, että tää blogi on ollut mun henkireikä pitkään, se on ollut mun vierellä ja katsonut mun askelia pitkään. Ollut mun tukena kun muu maailma on tuntunut paiskaavan mua avokämmenellä naamaan.
Tuntuu, että nyt vihdoin kaikki sanottava on sanottu. Tai olisi vielä paljon sanottavaa, mutta sanojen merkitys tuntuu toistavan itseäni. En tiedä ovatko nämä blogini hautajaiset vai vaan hetken aivokuoleman tuotosta, mutta tuntuu etten ole löytänyt minuuttani enää näiden tekstien seasta.
En voisi kuitenkaan kuvitella että sulkisin koko päiväkirjani yks ja kaks. Se on täynnä niin paljon prosessoimatonta ja prosessoitua, niin paljon ihmisiä jotka ovat tulleet ja menneet. Olen sitä mieltä, että vaikka sanani teksteissä välillä hiljeneeki; niin ei se sulje blogiani arkkuun ja hautaa mullan alle.
Se vaatii vaan aikaa. Minä vaadin eroaikaa tästä tekstiviidakosta.
Ja kun palaan, siitä tulee uudelleensyntymisriitti. Toivottavasti olette mukana siinä juhlassa.
Yours truly,
Antti
Mä oon avautunut sinne sivuille kaikki mun huolet ja rakkaustarinat, ilot ja menetykset. Mä oon paljastanut ja oppinut ittestäni paljon enemmän näiden kirjoitusten myötä. Oon saanu oksennettua kuvainnollisesti ajatukseni eteeni. Lukea ne uudelleen ja uudelleen, kerrata asioita. Muotoilla ja käsitellä. Prosessoida ja ymmärtää itseeni.
Monet tekstit on myös täynnä mystiikkaa, ne on kuin haaleita muistoja. Kulutan välillä päiviäni lukemalla omia tekstejäni, kuin päiväkirjaa. Yksittäiset lauseet eivät kerro mistä olen milloinkin puhunut. Saattaa olla etten siihen aikaan tiennyt itsekään. Teininä tuli tehtyä kärpäsestä härkänen ja kivestä kallio.
Nyt kuitenkin olen pohtinut, että puhunko enään näillä sivuilla kenellekään muulle kuin itselleni, omille ajatuksilleni ja aatoksilleni. Uskosin antaneeni jollekulle joskus ainakin ajatuksen aiheita, ymmärrystä ja sympatiaa. Lupaa tunteilla ja herkistellä, antaa ymmärrystä et jopa kovin kuori on hauras. Ja äijällä on lupa itkeä.
Tilastollisesti 2012 vuosi on ollut minulle tunnerikkain vuosi, silloin olen kirjoittanut niin paljon. Vuotanut koko tunne-elämäni ja tarinani näihin sivuihin. Koko elämäni on ollut sen vuoden ympärillä suurinta. Opin ittestäni silloin kaikista eniten. Minäkuvani alkoi valmistua. Sellaisena vuotena minä sitä pidän.
2012: Minäkuvan valmistujaiset
2013 vuodesta eteenpäin tunne-elämän opiskelu on ollut mulle ylä- ja alamäkeä. Se on sitä varmasti pitkään mutta kaksi vuota siitä eteenpäin olivat rankimmat. Nyt alan pikkuhiljaa hillitsemään itseäni ja prosessoimaan tunnetilojani kypsällä tavalla.
Sanoisin, että tää blogi on ollut mun henkireikä pitkään, se on ollut mun vierellä ja katsonut mun askelia pitkään. Ollut mun tukena kun muu maailma on tuntunut paiskaavan mua avokämmenellä naamaan.
Tuntuu, että nyt vihdoin kaikki sanottava on sanottu. Tai olisi vielä paljon sanottavaa, mutta sanojen merkitys tuntuu toistavan itseäni. En tiedä ovatko nämä blogini hautajaiset vai vaan hetken aivokuoleman tuotosta, mutta tuntuu etten ole löytänyt minuuttani enää näiden tekstien seasta.
En voisi kuitenkaan kuvitella että sulkisin koko päiväkirjani yks ja kaks. Se on täynnä niin paljon prosessoimatonta ja prosessoitua, niin paljon ihmisiä jotka ovat tulleet ja menneet. Olen sitä mieltä, että vaikka sanani teksteissä välillä hiljeneeki; niin ei se sulje blogiani arkkuun ja hautaa mullan alle.
Se vaatii vaan aikaa. Minä vaadin eroaikaa tästä tekstiviidakosta.
Ja kun palaan, siitä tulee uudelleensyntymisriitti. Toivottavasti olette mukana siinä juhlassa.
Yours truly,
Antti
8/15/2016
Vacation
Loman viimeinen viikko lähti käyntiin,
kesälomani on kestänyt kolme viikkoa. En pysty käsittämään saati muistamaan koska viimeksi olisin ollut näin pitkän aikaa tekemättä mitään.
Olen minä tehnyt;
nähnyt vanhoja tuttuja, uusia immeisiä, reissannut Seinäjoki-Tampere-Helsinki-Lahti vyöhykkeellä. Nähnyt ja kokenut.
Vielä tämä viikko. Sen olen päättänyt pyhittää itselleni, omille ajatuksille, levolle. Ensi viikolla oon sitten iskussa kun työt alkaa.
Tilasin uuden verokortin, hain tutkintoni loppuosaan. Nyt olen varma siitä, että ensi keväänä olen saanut edes jonkun ammatin: koulutettu esimies. Se oikeestaa kuulostaa ihan kivalta.
kesälomani on kestänyt kolme viikkoa. En pysty käsittämään saati muistamaan koska viimeksi olisin ollut näin pitkän aikaa tekemättä mitään.
Olen minä tehnyt;
nähnyt vanhoja tuttuja, uusia immeisiä, reissannut Seinäjoki-Tampere-Helsinki-Lahti vyöhykkeellä. Nähnyt ja kokenut.
Vielä tämä viikko. Sen olen päättänyt pyhittää itselleni, omille ajatuksille, levolle. Ensi viikolla oon sitten iskussa kun työt alkaa.
Tilasin uuden verokortin, hain tutkintoni loppuosaan. Nyt olen varma siitä, että ensi keväänä olen saanut edes jonkun ammatin: koulutettu esimies. Se oikeestaa kuulostaa ihan kivalta.
7/20/2016
Välillä tän asunnon seinät tuntuu kuin ne olis mun koti.
Toisena päivänä nää seinät tuntuu kuin olisin vieraan talossa kylässä.
Se saa ajattelemaan, että onko omat valinnat jo monesti elämässä vienyt toiselta sen kodin tunteen?
Pohtimaan, että ajatteleeko ihmiset musta nykyään vain et oot heidän unikaveri ja sen jälkeen unohtavat minut kuin yksinäisen lehden syysyöhön.
Välillä tekis mieli leikkii kotia, jossa vois huutaa "Honey, I'm home."
Toisena päivänä nää seinät tuntuu kuin olisin vieraan talossa kylässä.
Se saa ajattelemaan, että onko omat valinnat jo monesti elämässä vienyt toiselta sen kodin tunteen?
Pohtimaan, että ajatteleeko ihmiset musta nykyään vain et oot heidän unikaveri ja sen jälkeen unohtavat minut kuin yksinäisen lehden syysyöhön.
Välillä tekis mieli leikkii kotia, jossa vois huutaa "Honey, I'm home."
7/05/2016
Somekielto ajatuksille
Ahdistaa, kun eksyn teksteihisi. Kun kirjoitat kauniisti niistä asioista jotka olen mustalla värillä sakeuttanut.
Hukuttanut sinut sumupilveen ja blurrannu kuvasi ajatuksissani. Silti ahdistaa kun luen uudelleen ja uudelleen kaikkea miten minä olen taas tehnyt väärin.
Ehkä joku päivä minäkin ymmärrän, että jonkinlainen aukko on mun sydämessä johon on pakko löytää pikaliimaa tai paikkaaja.
Olen etsinyt spotifysta kaikki mahdolliset soittolistat mitkä on melankolisia, alakuloisia, herkkiä, tyhjyydentäyttäviä. Minä olen ollut peloissani hetken.
Viimeksi lauantaiyönä, minun kävellessä unen rajamaata kohti Katajanokalla sataman lähellä. Katseeni jäi harhailemaan siihen maisemaan. Ajatukseni sai taas vallan ja yksinäisyys kummitteli mieltäni. Pelko siitä, miten elämä tulee menemään näinä päivinä.
Pyrin pakenemaan tätä kaupunkia, näitä katuja. Mä olen ihminen joka tarvii liikettä. Ihminen joka ei osaa päättää enää järkevästi blogitekstejä.
Piste. Siihen on hyvä lopettaa nämä ajatukset tältä päivältä.
Hukuttanut sinut sumupilveen ja blurrannu kuvasi ajatuksissani. Silti ahdistaa kun luen uudelleen ja uudelleen kaikkea miten minä olen taas tehnyt väärin.
Ehkä joku päivä minäkin ymmärrän, että jonkinlainen aukko on mun sydämessä johon on pakko löytää pikaliimaa tai paikkaaja.
Olen etsinyt spotifysta kaikki mahdolliset soittolistat mitkä on melankolisia, alakuloisia, herkkiä, tyhjyydentäyttäviä. Minä olen ollut peloissani hetken.
Viimeksi lauantaiyönä, minun kävellessä unen rajamaata kohti Katajanokalla sataman lähellä. Katseeni jäi harhailemaan siihen maisemaan. Ajatukseni sai taas vallan ja yksinäisyys kummitteli mieltäni. Pelko siitä, miten elämä tulee menemään näinä päivinä.
Pyrin pakenemaan tätä kaupunkia, näitä katuja. Mä olen ihminen joka tarvii liikettä. Ihminen joka ei osaa päättää enää järkevästi blogitekstejä.
Piste. Siihen on hyvä lopettaa nämä ajatukset tältä päivältä.
7/03/2016
Tahtosin kirjottaa jotain kaunista,
mutta päässä kiertää vaa ajatuksia harmaita.
Jos kuolee yksin nuorena,
niin ei tarvi huolehtii siit ettei löytäs ketää vanhempana.
Tahtosin joskus vielä laittaa sulle viestii ja kysyy mitä kuuluu ja käydä kahvilla.
Ehkä mä en vaa osaa enää käsitellä itteeni tai ajatuksiani.
Tahtosin joskus vielä laittaa sulle viestii ja kysyy mitä kuuluu ja käydä kahvilla.
Ehkä mä en vaa osaa enää käsitellä itteeni tai ajatuksiani.
6/12/2016
6/11/2016
Paha poika, hyvällä omatunnolla
Tekis mieli sytyttää tupakka,
vaikken sitä polttais. En ees maistas.
Laittaa sen huulille, koska se kuulostas niin siistiltä tässä yössä.
Tekis mieli sulkea järki laatikkoon, missä se ei vois sanoo sanaakaan.
Olla humalassa, vaikka tietäs et menee aamulla töihin.
Tekis mieli nyökätä ja kävellä haasteiden ohi.
Tehdä sitä mitä mieli kaipaa eniten.
On niin kovin hiljaista, musiikki vaikeroi keittiöni valkoisissa kiviseinissä.
On omalla tavalla niin hyvä vaan olla. Olla kitollinen vaan siitä mitä mä oon. Missä mä oon. Ja ketkä siinä maailmassa mun kaa on.
Tekisi mieli avata ikkuna ja olla. Katsoa ohikulkevia jotka hukkuvat naurupromilleissaan toistensa käsiin. Mä hymyilisin mut en sanois enempää. Tuntuu et pitkästä aikaa kaikki sanat on sanottu. Pitkästä aikaa kaikki teot on tehty.
Nyt mä tumppaan tän ajatusröökin. Ei mulla olis ollut ees oikeeta.
Loppujen lopuksi on helpompi vain sanoa ettei tunne mitään.
Ei ymmärrä eikä tahdo kuulla.
Loppujen lopuksi on helpompi vain sanoa ettei tunne mitään.
Ei ymmärrä eikä tahdo kuulla.
6/10/2016
Tavoitteellisuus
Haluan ihmisen;
jonka naurua jaksan kuunnella,
jonka kiukutellessa tahdon vaan halata.
Jolle uskallan huutaa,
mutta myöntyä ja myöntää olevani väärässä
ja ihmisen joka myöntää olevansa väärässä.
Ihmisen jonka vieressä voi maata ja puhua hiljaisuudessa,
asioita jotka eivät kestäisi päivänvaloa.
Haluan ihmisen,
jonka viereen voin nukahtaa humalassa
ja jonka vierestä haluan herätä krapulassa.
jonka naurua jaksan kuunnella,
jonka kiukutellessa tahdon vaan halata.
Jolle uskallan huutaa,
mutta myöntyä ja myöntää olevani väärässä
ja ihmisen joka myöntää olevansa väärässä.
Ihmisen jonka vieressä voi maata ja puhua hiljaisuudessa,
asioita jotka eivät kestäisi päivänvaloa.
Haluan ihmisen,
jonka viereen voin nukahtaa humalassa
ja jonka vierestä haluan herätä krapulassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)